Friday, October 15, 2004

Kesken kaiken kohdassa joka ei ole
sen paremmin alku, keskikohta kuin
loppukaan, tyttö kääntyy katsomaan
ikkunasta ja sytyttää taskulampun.
Siellä on Tyrannosaurus rex
ja sen pupilli pienenee hetkessä.
Miten ihmeessä maailma viitsii nähdä
sen vaivan jota olemassaolo edellyttää,
meidän silmillemme, kuvia toisten eteen.

Avaa oven ja sen takana
voi olla mitä tahansa.

Maalari ottaa torkut kun kukaan
        ei katso. Mitä jos
taivas onkin kuollutta luontoa
pölyinen vanha pullo, hedelmävati, ymmärrys
valosta ei edellytä paljon näkemistä.
Maailman voi kiertää katsomatta mitään
                     pitkään
                              ja hartaasti,
silmä jolla näemme
on tosiasiassa minä

eikä tuo sana ole päässyt tähän
muusta syystä kuin siksi
että siinä on kuusi tavua
ja hyvin pieni joukko erilaisia kirjaimia
joilla ei ole mitään tietoa
itsestään tai paperista
jossa puhutaan kirjoittamisesta
               ennen kirjaimia
lavein siveltiminvedoin.
Nyt sijoitan oman tekstini
hänen tekstinsä sisään
ja siirrän lukijaa eteenpäin
kielestä toiseen saman kielen sisällä.
Lokakuun kirkkaudessa taivas tyhjä
ääretön aukko ihmisen yllä
suurin sininen maalaus vai oliko
kaiken alku lapsuudessa
sen jälkeen ei tarvinnut aloittaa
mitään eikä missään
ollut tarkkaa loppua.
Meidän on jälleen palattava
taaksepäin niin kuin runoudessa
jossa aina päädytään
aloittamaan uudestaan yhdestä
ja samasta, siinä
koko onnettomuutemme syy
musta allas sameaa mustaa lietettä
joka heijastaa kaiken
mutta erottaako kukaan
mitä siinä ui, kaikki on liberaalia
ja luvallista, kaikkien on uitava.
Kirjoitus on lähempänä virtaa
ja kuvaa kuvaa joka on
kaikkien muiden edessä ja käy
käsitettäväksi yhdellä katseella.
Paremmin näen kun en näe.
Uskoni silmin teoria valosta
vain hetken pitää paikkansa
kerronko miten nousi aurinko
vähäinen rivi kerrallaan
koko sen ajan jonka kuvittelit
katsovasi kuvaa
kuva onkin katsonut sinua.
Tämä näkemisen kyky, siunattu
valo joka tulee vasemmalta
ja tekee valosta tehdyn kuvan
näkyväksi, miehet
katselemassa kirjainten sillkiä
nuoren naisen reisiä vasten
mangon lehdillä ruokitun pyhän lehmän kusta.
Tästä runosta voisi siirtää montakin tuolia

ja sekä eli tai vai mutta vaan sen tähden siksi siis

on luettava eteenpäin, kellekään
ei makseta kirjainten tuijottamisesta
Olemme siirtyneet uuteen aikaan
ja elämme nyt sitä, ei tule
lauseista taloja
aasista villaa
tarinaa kahdesta lutikasta
pitää katsoa
riittävän pitkään. Väriä olet
vaiko valoa vain
mistä tiedän mikä ääntä
kuka kunkin kuvitusta.
Yö on kirkas, päivä musta
runo laulaa kahdella äänellä
sinä näytät minulle yön värit
ja sininen on uutta musiikkia.
Maailma pyörii tai minä pyörin
kun uusi menee vanhaksi
tiedän taas hengittäväni taas.
Etkö tiedä mistä puhutaan
pese silmäsi millä haluat
katso suoraa huutoa
on laulusi lämmin
on laulusi suvi
minun taiteeni asiayhteydessä
en suunnittele maalaustani
se kehittyy ja kasvaa.
Ennen uutiset matkustivat
hitaasti, nyt on maailma aiheeton
eikä kirjoitusta ole keksitty sitä kuvaamaan.
Kirjoittaa on palikkaleikki
rivi ihmisiä merkillisine luonteineen
siis miksi piirtää maailmaa näkemästään
sellaisena kuin se on
kun voi tehdä muotokuvia kirjaimista.
Mullistusten keskellä on ilta illalta päätettävä
kuinka paljon rakastammekaan elokuvateollisuutta
makupaloja suoraan jääkaapista nautittuna.
Ja koska nyt on yö
tähän kohtaan runoa tulevat tähdet
jotka värisevät rakkaudesta ja toivosta
kunnes tulee aamu ja pimeys on voitettu.
Maailman näkee maailma omilla silmillään
kuten ihminen joka on uniensa jokainen
siis ainut henkilö. Täydellistä kukkaa
voisi etsiä ikänsä eikä elämä olisi mennyt hukkaan.
Alan kirjoittaa runoa näkemästäni unesta
ja kääntää tarkasti toisten valheita.
Välillä poistun huoneesta ja kun palaan
pöydällä on lauluja
siitä mitä Pariisi on päättänyt näyttää
ja jättää kulloinkin näyttämättä.
Teen mikrotason havaintoja
siitä miten värit vaeltavat.
Laitan kaipuuni paperille
ja saatte katsella niitä milloin haluatte.
Kertomus alkaa vailla varmuutta sulkeutuvasta lopusta.
Lomittumalla osaksi tarinaa se muuttuu tarinaa suuremmaksi.
Naturalismin sydämessä takoo hajottamisen runousoppi.
Tarina saa mielellään alkaa hajaannuksesta
mutta voiko se päättyä kaaokseen tai tyhjyyteen.
Siksi trubaduuri tietää ennalta mitä kuoro laulaa.
Se on maailman ääni oman mielen sisällä.
Jokaista kuvaa tulee tarkastella valossa.
Miten ihmeessä maailma viitsii nähdä
sen vaivan jota olemassaolo edellyttää,
meidän silmillemme, kuvia toisten eteen.
Avaa oven ja sen takana
voi olla mitä tahansa, maalari
ottaa torkut kun kukaan ei katso.
                    Mitä jos
taivas onkin kuollutta luontoa
pölyinen vanha pullo, hedelmävati,
          ymmärrys
valosta ei edellytä paljon näkemistä.
Maailman voi kiertää katsomatta mitään
          pitkään
                    ja hartaasti,
silmä jolla näemme
on tosiasiassa minä

eikä tuo sana ole päässyt tähän
muusta syystä kuin siksi
että siinä on kuusi tavua
ja hyvin pieni joukko erilaisia kirjaimia
joilla ei ole mitään tietoa
itsestään tai paperista
jossa puhutaan kirjoittamisesta
          ennen kirjaimia
lavein siveltiminvedoin.
Nyt sijoitan oman tekstini
hänen tekstinsä sisään
ja siirrän lukijaa eteenpäin
kielestä toiseen saman kielen sisällä.
          Lokakuun kirkkaudessa taivas tyhjä
ääretön aukko ihmisen yllä
suurin sininen maalaus vai oliko
kaiken alku lapsuudessa
sen jälkeen ei tarvinnut aloittaa
mitään eikä missään
ollut tarkkaa loppua.
Meidän on jälleen palattava
taaksepäin niin kuin runoudessa
jossa aina päädytään
aloittamaan uudestaan yhdestä
ja samasta, siinä
koko onnettomuutemme syy
musta allas sameaa mustaa lietettä
joka heijastaa kaiken
mutta erottaako kukaan
mitä siinä ui, kaikki on liberaalia
ja luvallista, kaikkien on uitava.
Kirjoitus on lähempänä virtaa
ja kuvaa kuvaa joka on
kaikkien muiden edessä ja käy
käsitettäväksi yhdellä katseella.
Paremmin näen kun en näe.
Uskoni silmin teoria valosta
vain hetken pitää paikkansa
kerronko miten nousi aurinko
vähäinen rivi kerrallaan
koko sen ajan jonka kuvittelit
katsovasi kuvaa
kuva onkin katsonut sinua.
Tämä näkemisen kyky, siunattu
valo joka tulee vasemmalta
ja tekee valosta tehdyn kuvan
näkyväksi, miehet
katselemassa kirjainten sillkiä
nuoren naisen reisiä vasten
mangon lehdillä ruokitun pyhän lehmän kusta.
Tästä runosta voisi siirtää montakin tuolia

ja sekä eli tai vai mutta vaan sen tähden siksi siis

on luettava eteenpäin, kellekään
ei makseta kirjainten tuijottamisesta
Olemme siirtyneet uuteen aikaan
ja elämme nyt sitä, ei tule
lauseista taloja
aasista villaa
tarinaa kahdesta lutikasta
pitää katsoa
riittävän pitkään. Väriä olet
vaiko valoa vain
mistä tiedän mikä ääntä
kuka kunkin kuvitusta.
Yö on kirkas, päivä musta
runo laulaa kahdella äänellä
sinä näytät minulle yön värit
ja sininen on uutta musiikkia.
Maailma pyörii tai minä pyörin
kun uusi menee vanhaksi
tiedän taas hengittäväni taas.
Etkö tiedä mistä puhutaan
pese silmäsi millä haluat
katso suoraa huutoa
on laulusi lämmin
on laulusi suvi
minun taiteeni asiayhteydessä
en suunnittele maalaustani
se kehittyy ja kasvaa.
Ennen uutiset matkustivat
hitaasti, nyt on maailma aiheeton
eikä kirjoitusta ole keksitty sitä kuvaamaan.
Kirjoittaa on palikkaleikki
rivi ihmisiä merkillisine luonteineen
siis miksi piirtää maailmaa näkemästään
sellaisena kuin se on
kun voi tehdä muotokuvia kirjaimista.
Mullistusten keskellä on ilta illalta päätettävä
kuinka paljon rakastammekaan elokuvateollisuutta
makupaloja suoraan jääkaapista nautittuna.
Ja koska nyt on yö
tähän kohtaan runoa tulevat tähdet
jotka värisevät rakkaudesta ja toivosta
kunnes tulee aamu ja pimeys on voitettu.
Maailman näkee maailma omilla silmillään
kuten ihminen joka on uniensa jokainen
siis ainut henkilö. Täydellistä kukkaa
voisi etsiä ikänsä eikä elämä olisi mennyt hukkaan.
Alan kirjoittaa runoa näkemästäni unesta
ja kääntää tarkasti toisten valheita.
Välillä poistun huoneesta ja kun palaan
pöydällä on lauluja
siitä mitä Pariisi on päättänyt näyttää
ja jättää kulloinkin näyttämättä.
Teen mikrotason havaintoja
siitä miten värit vaeltavat.
Laitan kaipuuni paperille
ja saatte katsella niitä milloin haluatte.
Kertomus alkaa vailla varmuutta sulkeutuvasta lopusta.
Lomittumalla osaksi tarinaa se muuttuu tarinaa suuremmaksi.
Naturalismin sydämessä takoo hajottamisen runousoppi.
Tarina saa mielellään alkaa hajaannuksesta
mutta voiko se päättyä kaaokseen tai tyhjyyteen.
Siksi trubaduuri tietää ennalta mitä kuoro laulaa.
Se on maailman ääni oman mielen sisällä.
Jokaista kuvaa tulee tarkastella valossa.