Tuesday, February 08, 2005

Kenelle kirjaimet kuuluvat, tuuli ei tiedä
vastata, himmentää, korjata, pyyhkiä.
Kirjoitus etenee vasemmalta oikealle,
esittäytyy kirjoitettavaksi, kankaalle
ei näyttäisi olevan kirjoitettu mitään
ja silti se sisältää kaiken kirjoituksen,
kaiken mitä meille on ikinä opetettu.
Väri on tapahtuman tavoin aina uusi,
kirja vanha ja luettu kynän kanssa,
käsi ohjaa viivaa, kirjoitus lankeaa kuin
taipuu ruoho, pyyhkäisee pois, tekee
itse ajan ja sen värinän näkyväiseksi.
Olen potenut graafista syyhyä, kirjainten
kuhisevat röykkiöt tahtovat muuttua
kulttuuriksi, kun kukaan ei ole näkemässä
alan kirjoittaa vasemalla kädellä, pimeässä.
On se aamu jolloin kirjoitus alkaa ja ihan
kaikki on vielä sanomista vailla.

Niin kuin painolaki vetää ainejoukkoja,
niin kutsuu Pariisi meitä puoleensa.
Palasin takaisin omia jälkijäni, joita tuuli
alinomaa kokosi ja hajoitti. Pehmeä
harmaa hämärä ja puolikuun sirppi,
Baudelairelta tuoksuvat seinäpaperit,
onko minua maailmassa, sydän täynnä
nimetöntä, skitsikirja kainalossa.
Näytellä Pariisin kuvia niin kuin omiaan,
tämä varjojen maalaamisen tekniikka,
jäljitellä kallista sinistä käyttämällä
halvempia väriaineita, näyttääkö se
mikä silmin näkyy vaan se mikä on
todellista. Hyvin pieniä koreita lintuja
täällä on ja kaikkea. Ei huoli kömpiä,
nouset vaan portaille ja ne kulkevat.

El of opin de käyttämään Miten, ja de de the de of Rumaa de of the kaunista de los of de muista of of oikein of en. Tietosanakirjaa de kuvitettua de Leonardolla, artikkeli de koskeva de Kantia de kätkössä de de de of of the pitkä de of Rivi de of the hyllyssä de los of de de kodin de of of the de jossain de siellä. El of tuli de de de the Miten of minustakin de the ihminen, kauneuden to of ei de tajua, sur the vastustaja de, of heittäytyy the sytytellä de de of If of the heikko de de of of the runo de of the de of the ja de de of of the valmiina de the meissä of the de de of the paljon of tarvitse de the penseäksi de jos of the de. El taideteoksia de de the kirjoittaa of opettava de joustavuutta de Filosofista of the mieleisekseen, erikseen el maalarit de, valitsevat osan helmensynnyttäjän de de ja of the de los of de de runoilijat de of of the de of Of of of ovat of the de of the de of the jotka. Of mitään Ihmisiä de katsella de of IF of saa de of että of the de de los of de de siitä de of of the de of ei of maksa de los of de Of itse de Kauneus. Sur the tuskastaan puhuvan helmi, sur kuoleman of of the de de kuullut of of osterin de the joka of sur de the oma de jo of Joka.

Rumaa käyttämään von ja von kaunista des oikein des opin von Miten, von muista von in. Rivi de pitkä de hyllyssä du kodin de tietosanakirjaa de kuvitettua de Leonardolla, d' artikkeli de koskeva de Kantia de kätkössä du jossain de siellä. Die tuli des minustakin von Miten ihminen kauneuden das sytytellä des paljon tarvitse von ei von tajua so auf dem vastustaja von heikko von runo von ja von valmiina von meissä penseäksi heittäytyy von jos. La taideteoksia de kirjoittaa d' opettava de joustavuutta de Filosofista mieleisekseen, erikseen le maalarit de ja du runoilijat de l' ovat, osan helmensynnyttäjän du valitsevat de jotka. Ihmisiä mitään von katsella von saa von, wenn von että von siitä von maksa von ei itse von Kauneus. Joka auf dem joka tuskastaan puhuvan von osterin des kuullut auf den helmi, auf dem oma kuoleman von Abl.

Rumaa käyttämään de ja de kaunista de l'oikein de l'opin de Miten, de muista de l'en. Rivi de pitkä de hyllyssä du kodin de tietosanakirjaa de kuvitettua de Leonardolla, d'artikkeli de koskeva de Kantia de kätkössä du jossain de siellä. Les tuli du minustakin de Miten ihminen, kauneuden la sytytellä du paljon du tarvitse de ei de tajua, Si sur la vastustaja de heikko de runo de ja de valmiina de meissä, penseäksi heittäytyy de jos. La taideteoksia de kirjoittaa d'opettava de joustavuutta de Filosofista mieleisekseen, erikseen le maalarit de ja du runoilijat de l'ovat, osan helmensynnyttäjän du valitsevat de jotka. Ihmisiä mitään de katsella de saa de Si d'että de siitä de maksa de ei de l'itse de Kauneus. Joka sur la joka tuskastaan puhuvan d'osterin du kuullut sur les helmi, sur l'oma kuoleman de jo.

Rumaa käyttämään di ja di kaunista del oikein del opin di Miten, muista dell'en. Rivi di pitkä di hyllyssä del kodin di tietosanakirjaa di kuvitettua di Leonardolla, artikkeli di koskeva di Kantia di kätkössä del jossain di siellä. Il tuli del minustakin di Miten ihminen, kauneuden lo sytytellä del paljon del tarvitse di ei di tajua, Se sul vastustaja di heikko di runo di ja di valmiina di meissä, penseäksi heittäytyy di jos. Il taideteoksia di kirjoittaa di opettava di joustavuutta di Filosofista mieleisekseen, erikseen il maalarit di ja del runoilijat del ovat, osan helmensynnyttäjän del valitsevat di jotka. Ihmisiä mitään di katsella di saa del Se di että di siitä di maksa di ei del itse di Kauneus. Joka sul joka tuskastaan puhuvan di osterin del kuullut sul helmi, sul oma kuoleman di jo.

Miten opin käyttämään oikein kaunista
ja rumaa, en muista. Leonardolla
kuvitettua tuli ihminen,
kauneuden tajua ei tarvitse
paljon sytytellä, se on meissä valmiina
ja ovat ne runoilijat ja maalarit,
jotka valitsevat helmensynnyttäjän osan.
Kauneus itse ei osterin puhuvan
tuskastaan joka on helmi,
on jo kuoleman oma.
Paljon tietosanakirjaa
kodin hyllyssä pitkä rivi,
siellä jossain kätkössä
Kantia koskeva artikkeli.
Miten minustakin runo heikko
vastustaja, jos heittäytyy penseäksi.
Filosofista joustavuutta opettava
kirjoittaa taideteoksia mieleisekseen,
erikseen maksa mitään
siitä että se saa katsella ihmisiä.
Joka on kuullut jo runo kätkössä
se pitkä on.

Miten opin käyttämään oikein kaunista
ja rumaa, en muista. Leonardolla
kuvitettua tietosanakirjaa
kodin hyllyssä pitkä rivi,
siellä jossain kätkössä
Kantia koskeva artikkeli.
Miten minustakin tuli ihminen,
kauneuden tajua
ei tarvitse paljon sytytellä,
se on meissä valmiina
ja runo heikko vastustaja,
jos heittäytyy penseäksi.
Filosofista joustavuutta opettava
kirjoittaa taideteoksia mieleisekseen,
erikseen ovat ne runoilijat ja maalarit,
jotka valitsevat helmensynnyttäjän osan.
Kauneus itse ei maksa mitään
siitä että se saa katsella ihmisiä.
Joka on kuullut osterin puhuvan
tuskastaan joka on helmi,
on jo kuoleman oma.

Piirrän pyökkejä pohdiskellen Pariisia,
kauneutta jota ihmiset luovat tyhjästä,
sitä mikä itsessään on valo, ruusuja
yliluutnantti von Bressendorfille.
Kirves on pantu puun juurelle, katse
kuin lentoon pyrähtänyt lintuparvi,
vihreä ja harmaa, siinä Pariisin värit.
Sininen hetki hämärän langetessa, räikeän
punaisten reklaamitulien liekkikaskaadi,
edessä ja sivuilla kimaltelevat keltaiset,
vaaleanpunaiset, punaiset ja vihreät
lyhtyjen kuvajaiset värähtelevänä,
äärettömänä valomusiikkina näyttämässä
tietä ihmisten ja valon kaupungissa, köyhäin
aarteet vesi, lyhdyt, hämärä ja kukkivat puut.

Jokainen kertomus on vain ohut värikerros,
sen joka oikeasti haluaa nähdä
Marian häiden kultakullanpunaisen,
sinisessä tilassa kelluvat tyhjät valtaistuimet,
oikealle avautuvat kuutiot
jotka leijailevat vastakkaiseen suuntaan
avoimen suuren kuution päällä
tai vasemmalle avautuvan kuutiotriptyykin
jonka taustaa kuvioivat siniset soikiot,
on paras sulkea silmänsä.
Jotta sinisen valon näkisi,
sitä ei saa katsoa.

Runolla on unipuolelta lainattu kyky
näyttää oma liukenemisensa.
Niinpä lintu joka lentää etsimään uutta
tuntemattoman syvyyksiin
tiesipä se nimensä tai ei,
on samaan aikaan vailla nimeä
ja jotain paljon paljon enemmän kuin
peipinen tai peiponen tai peponen.
Käeltä owat leppälindu ja koiwulindukin
parhaat tuoninsa oppineet,
vähän niin kuin lintukirjoja selailemalla.
Toisaalta on oltava kiitollinen
sillä runoilija harvemmin pääsee
ihailemaan työnsä tuloksia
yhtä hyvin näkyvän kauneuden
kuin korvin kuullun kannalta.
Seuraavaksi joku tuomitsee:
laulaa hyvin mutta puhuu huonosti.
Samaa ei voi sanoa Vincentin kengistä,
sitä paitsi maalauksista puhuttaessa on syytä muistaa
punavalkosininen väriyhdistelmä
on Ranskan lippu.

Runoa miettiessä saa tavata
kaikenlaista väkeä
läheltä ja kaukaa,
miten niin lyhyt aika voikin kestää
niin kauan.
Kukaan ei tiedä mitä tulee seuraavaksi
tälle riville, elämä
on totisesti kevät,
sanat runoista pudonneita
tähtiä, ei lakkaa
kysymästä niiden merkitystä mieli,
ajaa runoa kiinni,
antiikin palasia,
kevään ääniä
maailman kieliopeista.
Parempi soittaa vaan
ja selittää vasta sitten
mitä on.

Kauniin lähellä on vaikea elää,
lintuja mahdoton vaientaa.
Mutta mitä on tämä lintujen
jatkuva tarkkaaminen, kauneus
joka tuottaa melkein taivaallista mielihyvää
ja jonka sanotaan tukipisteen tavoin
auttavan ihmistä
joka yrittää ratkoa kiperän ongelman:
miksi ellipsi on kaunis
eikä rumaa tienmutkaa ole olemassa.

Joka on nähnyt linnun omin silmin,
on kuoleman oma,
siksi sitä tavoitellaan,
muuttumisihmettä joka nostaa ihmisen
uudelle elämisen tasolle,
olemassaolon raskaiden ehtojen yläpuolelle.

On sana lintu
kirjaintensa summa
ja rakkaus tietää
runon tekemistä.

Väri muistaa valon,
ajan harmaat alueet
ja kaikki kauniit kirjaimet,
mitä tekevät ne pimeässä.

Kävelevät varpaanjälkensä

A     E     K     N     V     U     H     I

paperin laidasta laitaan.

Jos mustat niin kuin muste on maa ja taivas
tullakseen rakkauden arvoiseksi
on siirryttävä hyveen tielle
mutta miksi pitää kiirettä
tai nostaa lukemisen tahtia kun tekstin
merkillisyys on ilmestys
jonka tarkoitus jää täysin avoimeksi
tällaisessa nurinkurisessa järjestelmässä
jossa ei päästä yksimielisyyteen
edes synnin kuvaamisen kauneudesta

on runoilijan asema niin ja näin
ja jos virheet ovat yksin
mestareiden tekemiä
mihin voi enää luottaa
kun kaipaa tietoa miljööstä ja epookista
kaikkien talojen kaikista kerroksista
ja tarjolla on pelkkää kosken pauhua
pilkkopimeää
myrskyn kaatamia puita
ihmisiä jotka ovat kauniita ja yleviä
aina vain tunteita
ikään kuin maailmassa
ei muuta olisikaan

Kun Apollo tekee luontoretken
silmä ajattelee vapaasti

kauneus saa alkunsa
tyttölinnun silmässä

peili minun
kielelleni
kieli minun
peililleni

näillä silmillä
Nefertiti
puhuu näkee muistaa
katsoo sisään ja ulos

sanat paljastavat
alkuperänsä
odottamattomia vieraita
joiden ei tiedetty olevan
muuttavat tarinan
kokonaan toiseksi
ellei heitä poisteta tarinasta
tai yritetä jatkaa
ikään kuin mitään
ei tapahtunut
olisi

muistivirran kierto
ylitysten
ja keräilyn liike
viivytyksen
ja eron asemat

pidätetyt sanat
heräävät eloon
toistensa seurassa

sattuma
käännetty järjestys
häivytykset poistot kentät
sarjat tuottavat kudelman
joka vaikuttaa
kaikuna havaintoihin niistä

materiaalin valinta
löydöt linkit
kielihiukkasten liike
liikkeen näkyvä
ja näkymätön järjestys
leikkaavat toisiaan
saattelun
ja vastaanoton suunnassa

alkuperä
alkuperän alku
jäljet ennen kirjoitusta
uurteet
satunnaisen järjestyksen rakenteessa

kuviot
vedenkalvon särkyvällä rajalla
toiminta
ja äänet kelluvat
kuultokuvan
ja näkökuvan
kaksoisrakenne

veden liruna kirjainten

mistä tietää onko kuningaskalastaja
luojan
vai runon lintu
voiko runon lintu laulaa
popsia maalattuja rypäleitä

pitää tarkasti miettiä miten
taide eroaa
erotetaan todellisuudesta

ovat musiikki ja maalaustaide
sen takia hyviä valmentajia
runouden oikeaan ymmärrykseen
ihmisten keskisessä seurustelussa

arvoitus lauselma kasus
memorabile satu vitsi

minkä sille voi
että sanalla
runouden siivekkäillä
kevyillä joukoilla
on aina kuljetettavanaan
älyn kuormastokolonna
että runous muihin verrattuna on
raskas aselaji
kielen ja sanan
olemukseen kuuluu jokin määrä
loogillis-kielellisen
ajatuksen painavuutta
niin kuin on luomisunen kuva
silta kahden teon välillä
saksaksi se on jäälintu

kuka laskee lintujen sulat
muisti vai ajatus
kuka välittää
millaisia kuvia ne
mielellään katsovat

meilläpäin
tuo punatulkun kokoinen lintu
säihkylintu íspida
istuu veden partaalla
jollakin oksalla
seipäällä tahi veneen laidalla
säihkyvän värikäs höyhenpuku välkehtii
koboltinsinistä
smaragdinvihreää
vatsapuoli ruosteenpunaista
leuka ja kurkku kellanvalkeat
punaiset koivet pitkä nokka
lyhyt pyrstöntypykkä

sukupuolet ovat samanväriset
pitkiä aikoja voi lintu
kyyhöttää liikkumattomana
tähystyspaikallaan
sieltä se tulla huristaa
surisevin siivenlyönnein
pitkin vedenpintaa
pitkä järeätekoinen nokka
ja mitätön pyrstöntypykkä
pistää silloin silmään
myös sinikimalteinen selkä

tavallisimmin se huutaa
terävästi ja läpitunkevasti tiit
joskus monta kertaa peräkkäin
sen voi myös kuulla esittävän
jotain laulun tapaista
toistuvaa ääntelyä trip
ja kiukuissaan kähehtiä kurkustaan

soitimella
koiras lentelee perhosmaisesti
kuin viherpeippo laululennossaan
laulaa tällöin visertäen ja livertäen
ja äityy välillä hokemaan kutsuääntään tiit
tai lentää mieletöntä vauhtia ympyröiden
ja kahdeksikkojen muotoisia kierroksia
ja ajella naarastaan kaukanakin vedestä

edelleen voivat molemmat puolisot
istua kumartelemassa
ja niiailemassa toinen toisilleen
koiras silittää välistä naarasta nokallaan
ja ruokkii sitä

jyrkkään hiekkatörmään veden äärelle
linnut kaivavat vuorollaan
jopa metrin pituisen käytävän
ja sen päähän pyöreän kammion
kalanruotoalustalle naaras munii
viisi tai kymmenenkin munaa
valkeaa ja miltei pallonpyöreää
poikaset syntyvät maailmaan
aivan alastomina

lintu elää
pääasiassa pikkukaloilla
mutta syö myös vesihyönteisiä
niiden toukkia ja äyriäisiä
syöksyy saaliinsa kimppuun veteen
joko suoraan ilmasta
tai tähystyspaikaltaan

vain vesien jäätyminen
saa sen hakeutumaan suotuisemmille seuduille

sanellessa
runoa

villiintyvät
kirjaimet

katsella
soitintaan

värin
ainetta

ihmisen
laulua

kyyhkyjen
kyyhkyjä

lintujen
lintuja

lintujen
laulua

lintujen
musiikkia

ei kuule
korvin

silmin
missään


Pimeydestä sataa
ja valosta

ei tietoakaan
valosta

vain tyhjä
mittaamaton avaruus

kaaos näkevälle
silmälle

Tämä runon ja onnen maa
jossa rakkauslaulut kaikuvat
eikä sodan ääniä kuulu.
Välittömin, tunnustava,
tunteita ilmaiseva
runous enemmän kuin muut lajit
kaipaa tuekseen ylevää,
kohotettua kielimuotoa.
Ei sitä joka päivä Pan haasta Apolloa
ja saa aasin korvia palkinnoksi
maalaisen karkeista säkeistään.
Ytimenä kaikessa laulussa
on rivi rivin perään itsekohtaisia,
yksinäisiä elämyksiä.
He tunnistavat niissä itsensä
ja vaikka olen jäävi antamaan lukuohjeita,
on se raskasta jos kaiken pitää olla
ei yksin rytmin aaltoilua mielessä
tai melodian ympärilleen
sinkauttamia kuvain kipinöitä,
vaan aina jonkin toisen kaltaista.

Ja minä teen kaikki temput
kirjoitan kaikki rivit löytääkseni
sen kielen jota puhuin takaisin
kun äitini oli nuori.
Olkoon vain hevosenleikkiä
tai mitä lie pariisipuhetta.
Mutta jos sanoo
ajattelevansa Pariisia
Pariisin siltojen alla
niin missä sitä tekee,
runossa vai Pariisissa.
Ollapa pienen pieni soittolava
puistossa puiden siimeksessä,
kaksi värikästä sateenvarjoa
kevähällä kevähässä Pariisin.

Tekee mieli
pakata kamat
ja häippästä,
rakastaa tyttöä
jolla on hymy.

Elämä totisesti
on tuokio
kaikesta tästä kauneudesta
on pakko koitua jotain.
Päivä päivältä enemmän muistoja,
ei tiedä ovatko tunnin takaa
vai takaa lapsuudesta:
katumuspsalmia
vaskihelaisesta
Johanneksen
kaulanleikkauspäivänä
ehtoopäivätiimain-silmillänsä,
minun elämäni
kesän ääniä
kaikista maailman kielistä

piti minun oppia juuri tämä
että pitikin oppia juuri tämä

Päivä aloittaa joka aamu maan tasalta
ja keskiyöhön mennessä
on hän rakentava
uuden mestariteoksen,
ilman turvaverkkoa, omaa aikaa
tai yksityisyyttä, kaikkien silmien edessä:
tuijottaa sanoja kuin italianpunaista
tai hyvin hienona pulverina esiintyvää pariisinsinistä,
joka sävyltään on violetinsinistä tai punertavansinistä,
joidenkin lähteiden mukaan vihertävän sinistä
ja siinä on hieman kuparinen kiilto.

Ei tee täyskäännöstä kieli uuteen
suuntaan yhtenä lintuparvena.
Toiset tekee kuvan kuvasta,
toiset maalaa koko taivaan.
Silti vallitsee se käsitys että kieli on
olemukseltaan rappiolle pyrkivä.
Ole siinä sitten avantgardea.
Ole siinä sitten uutta ja arvaamatonta,
kun kurittomaksi heittäytyvä kieli
toisen korvaan särähtää ja ontuu,
kuulostaa oudolta tai ärsyttää
tilkesana, muoti-ilmaus
tai joutokäyntinen tyyli.
Kaikki mitä nyt näemme
kielessä on joskus ollut virhettä.

Tieto tulee omistetuksi
ja jää pysyväiseksi
vain jos se tajunnassa
tulee oikein järjestetyksi
sen mukaan kuin sitä saadaan.
Mutta on jotensakin samantekevää
kirjoittaako kaltevaa vai pystysuoraa tekstiä
jos kaltevuus saadaan aikaiseksi siten
että paperi asetetaan vinoon sen mukaan
kuinka kaltevaa tahdotaan kirjoittaa.
Näin voivat kuvitella
vain ihmisiinsä pukeutuneet kankaat,
sillä he eivät puhu kieltä,
eivät myöskään lingosta.

Asioiden kuvaus eli kuvailu
sen sijaan on ulosmaalausta,
kuvioimista piirtelyn, leikkuun
ja ompelun keinoin.
Ja maa tässä jalkaimme alla
on siinä koko matkan.
Vaikka tähdet etäältä ohjaavat
ihmisen osaa,
hänen sielunsa on leipä.
Tarvitsee vain muistaa kuinka erilaista
on laulu eri kansoilla,
sitä ei pidä ajatella
vain pikkulintujen keväthuumaksi.
Jos on elää laahustanut kolean syksyn
ja pimeiden talvipäivien läpi,
varpustenkin tirskutus on tieto
valon ja laulun yhteydestä:

ilman valoa ei
ole lauluakaan.

On lintuja
jotka pystyvät punomaan oman laulunsa
sekaan toisten lajien ääniä ja säkeitä,
kultarinta ja kottarainen
taitavat yllättää äänillä,
jotka eivät ole peräisin
niiden omasta aihevarastosta.
Monia ongelmia
siis piilee linnunlaulussa,
mutta kun sää taasen kaunistuu
ja aurinko jälleen helottaa,
pimeän ja kylmän sulku väistyy

ja laulu alkaa uudelleen.

Esi-isäni
tunsivat kivun valona
tai valon kipuna,
joka saamamme valaistuksen mukaan
valuu muistumana ajasta
ja paikasta toiseen.
Saisipa näin pimeimpään aikaan
jostakin purkillisen aurinkoa!
Valo käy pimeydellä varkaissa,
nyt tuo outo ilmestys
törröttää runossa
kuin keskelle aikakautta
pystytetty variksenpelätin,
pommi taikka torventörähdys.
Maailmaa ei ole tottunut näkemään
pitkinä silmäyksinä,
puolen vuoden valotusajalla.
Mutta eivät linnut niitä säiky,
uteliaiden silmät
kirjaimia hakemassa paikkaansa
valkeassa tilassa,
uskallusta kurkistella
eteen ja taakse,
keveitä kuvia
raskaallakaan kalustolla.
Kysyvät miksi aloitin
lopusta ja etenin
alkuun, en ymmärtänyt alkua
ennen kuin pääsin loppuun:
siitä mistä vaikenee,
kerrankin vaikenee,
tulee sana.
Niin kuin on pää pyöreä
siksi että ajatus pystyy
vaihtamaan suuntaa,
niin on minun kirjani pieni,
siinä on vain virret.
Tarvitsen sitä koko ikäni.
Runossa on kaikki, elämä
kesällä kauniiden ilmojen vallitessa,
ja lehmukset kukkivat.
Kirjoitan sillä,
että Pariisissa linnut jonakin päivänä
kyllästyvät seuraamaan
Seinen mutkia,
piirtämään kaupungin karttaa
ulkomuistista.

Tämäkin voisi lähteä
mistä kohdasta tahansa
mihin suuntaan tahansa.

Minkä teet, sen nimeän.
Se on nähty, kuten lintu.

Ajavat autot tiellä
hyvässä maalissa
ja tieltä metsään
lyyrisellä pakkomielteellä,
vaan onko päiviemme yksilöllä aikaa etsiä
tunteeseen viittaavaa merkkiä
juuri tähän väriläiskään?
Onko ainetta olemassa
ja mitä onkaan valaistus?

Kuusi kuvittelee itsensä puuksi,
ei taimeksi
jollainen sen latva aina on.
Ei ole helppoa tietä maasta tähtiin,
jos päämääränä on uusi taide,
mutta myös uusi syy elää,
hiljaisella puheäänellä lausutut taiteelliset kauneudet
reitistä joka kulkee
A:sta B:hen
Q:n, T:n, H:n ja D:n kautta.

Tämä tietoisuus
runosta on runo.

Muistutettakoon vielä mitä kirjoittajan ruumiin ja kynän
      asento vaatii.
Vihkon tulee pöydällä olla tarpeellisen etäällä
ja sitä työnnetään tuonnemmaksi sen mukaan kun
      kirjoituksessa siirrytään paperin alareunaa kohden.
Ja jotta vähemmän tärkeät mutta kuitenkin olemassa olevat
      asiat eivät katoaisi vallan näköpiiristä,
jonkun on pidettävä runon asiaa esillä ja puhuttava niille
      ja niiden puolesta,
sillä tiedämme toki että sanastoomme kuuluvat niin
      ratakiskontaivutuslaite kuin rasiafaneerinleikkauskone,
niin kuin on olemassa sekä mustaa, valkoista että vihreää
      aivastuspulveria,
puhumattakaan lehtokurppavietepillistä, riianbalsamista
      tai ryssänöljystä,
vaikka niistä ei olisi meillä pienintäkään havaintoa
      runon ulkopuolella.
Ne pitää nähdä elävinä ilmiöinä, ei jotakin muuta
      merkitsemässä.
Tulee siis hankkia kaiken maailman tietoja ettei tarvitse pelätä
      joutavia ja tulla naurettavaksi,
syömään porvoonmitalla huitsin sinistä Espanjaa
tai ovensuussa nököttävää Portugalia, sadekuuroittain
      jotain ihme vadelmia.
Kuka on joskus kirkkaalla kuutamolla liikkunut ulkona,
ja minkä silloin näkee maassa mukanansa seuraavan?
Jos tämä asia on outo jollekulle, niin se selitetään,
      kysellen niiltä jotka ymmärtävät.
Miltä teistä on tuntunut kun olette yksin kulkeneet
ja katselleet tuota mukana kulkevaa mustaa varjoa?
Miltähän se tuntuu semmoiselle joka on hyvin arka,
ja jos ei tietäisi mikä se musta on, niin miltähän se
      silloin tuntuisi?
Kuva muovaa ajatuksen näkyväksi, panee ajattelemaan
      uusia asioita,
millaisia nimilappuja lukee tänään sanoissa, jotka leijuvat
      levollisina huoneen poikki,
vaihtavat väriä ja äänensävyä kevyesti, kuin taikaiskusta.

Miten rakkaus jaksaa, kun sen pitää koko ajan muistaa
      kaikki, ylämäet ja alamäet.
Auto on jättänyt valot päälle. Oma vika. Se on musta maalaus,
      runo silmälle:
Alkutalven kaljut puut tekevät parhaansa yrittäessään kertoa
      mitä tarkoittaa, että Jumala vaikenee
mutta vain silloin kun päätän katsoa.
Jos ei hyväksy sadetta sateeksi,
sateen kuvaa sateen kuvaksi,
ei pidä kysyä latinan kirjaimilta miten saksaa puhutaan.
Hurmahenkinen runoilija on kuin ihminen,
lapset häntä varomattomuudessaan härnäävät
      ja seurailevat.
Olen tästä sitäkin iloisempi, koska muualla ilmeisesti
      jo ajatellaan päinvastaista,
tarkkaillaan ja tulkitaan runoja kuin muutoksia säätilassa:
Leikittelee kuin taikuri, tekee viimeisestä ensimmäisen,
      tulevasta nykyhetken,
monimutkaisesta suoran, kaukaisesta läheisen.
Korvan tuomio ei yksin riitä.
Tapahtumat on järjestettävä, koottava tietynlaiseen
      muotoon, esitettävä.
Alun ja lopun rajaaman tapahtumaketjun keksiminen
      on vain yksi osa työstä.
Pisteet lipeävät kirjoitusta liukkaammin.

On pantterini kesy, peräti päätön ja häntää vailla.
Onneksi jostain aina ilmestyy vääryydenkorjaajia.
Joku lähettää ylös hieman leipää, uusia lauseita
käynnistyy, menneisyys valaistuu ja alkaa liikehtiä
kuin elävä elämä, saa kankaankin kahisemaan.
Päinvastoin on kaikki samalla sekä häntää että päätä.
Voimme keskeyttää milloin haluamme, minä uneksuntani.
Ottakaa pois yksi nikama ja tämän kiemurtelevan
kuvitelman osat yhdistyvät jälleen helposti.
Paloitelkaa se kappaleiksi ja näette kukin
niistä voi olla olemassa itsessään ja erikseen.
Sanatarkka esitys on ihanteena siellä,
missä kielellinen merkki on yhtä
kuin sen tekstissä ilmenevä sisältö.
Niin tiukassa on tuo ikivanha käsitys.
Ei siis ihme että runoilijat napostelevat
manteleita joihin on kirjoitettu
runotyöhön soveltuvia sanoja.
Samasta syystä on vallalla uskomus
että tähtien liikkeistä kertova teksti
panee kirjoittajansa levitoimaan
ja kulkemaan pitkin tähtien rataa.
Johtopäätös ei hätkähdytä, mutta matka
siihen on vaiheikas eikä vallankaan
vailla paradokseja. Voi tosin olla niinkin
että maailma, tuo itsessään täydellinen
kirjasto ja samanaikaisuuksien peili
joka heijastaa menneisyyttä tulevaan
ja päinvastoin, että sen alamäki alkoi
kun se alkoi julkaista valokuvia.
Toisaalta koska runo kuljettaa maagista
henkäystä eteenpäin, muistoissaan, unissaan
ja todellisuuden ylittävissä keksinnöissään,
on kai itsestään selvää että nojaudumme
vanhaan oppiin: on kaikissa tapauksissa
parempi nähdä vähän liikaa kuin olla upposokea.

Koska minulle on suotu taito puhua
keksityistä asioista toden kaltaisina,
luen nyt mitä runous on, taitoa ja tietoa
jonka avulla arvokas ja merkittävä esitys
puetaan muotoon. Ja vaikka määritelmässä
näyttääkin korostuvan runouden koristeleva
tehtävä erotuksena sisällöstä, tuonnempana
esille nousee runotaiteen merkitys myös
luomisen ja rakenteen näkökulmasta,
tavoitteena kaiken aikaa kokonaisuus
jossa osat liittyvät luontevasti
ja asianmukaisella tavalla toisiinsa
yhtä hyvin paheiden kitkemiseksi
kuin hyveiden vaalimiseksi.

Tässä voi käydä niin kuin pyhän Birgitan näkyjen,
jotka Vadstenassa käännettiin ruotsista latinaksi
ja alkutekstien hävittyä takaisin jälleen ruotsiksi.
Kun latina antaa periksi rahvaan puhetavalle
ovat riimukirjoituksen päähän taotut sävyt
jo aikaa sitten kadottaneet merkityksensä.
Agricolan ongelma on meidän ongelmamme.
Päätyessään kehumaan naisen kauneutta
tekee varmasti viisaimmin jos pidättäytyy
lausumasta mitään, jonka voisi tulkita
arvioiksi hänen uskollisuudestaan.
Samoin lienee parasta, jos ajattelemme
vain oman ajan lukijoita ja heidän mielihyväänsä.
Kukkanen joka omasta maaperästään riuhtaistuna
vielä äsken uhkasi kuihtua taittajansa käsissä,
maljakossa veteen asetettuna virkistyy
ja nostaa päänsä. Me näemme sen uudella tavalla.

Kerrotaan juttua, että joukossamme on hourupäitä
jotka viettävät kaikki iltansa lukemalla ääneen
sitä mitä päivän aikana on kirjoittamalla kertynyt.
Kyllähän sen jotenkin ymmärtämällä ymmärtää,
jos on ajankulun suhteen ongelmia,
mutta sitä vaan on vaikeampi tajuta,
että siitä olisi käytännön hyötyä tai viihdettä,
jota kirjatkin pysähtyvät kuuntelemaan
Ei tarvitse nousta Eiffelin torniin nähdäkseen Pariisin,
mutta on laskeuduttava alas Pariisiin nähdäkseen Eiffelin.
Ja tästä tietoisena voimme ylipyyhkiä senkin päähämme
jostakin pälkähtäneen ilmaisun taikka ajatuksen
että tässä voisi olla mitään silmiltämme kätkettyä.
Tuloillaan oleva runokin poikkeaa edeltäjästään
oikeaan suuntaan siinä mieltä kuohuttavassa tapauksessa
että edeltäjässä näkyy uudemman vaikutus.
Olimmepa siis purjehtimassa Niiliä ylös tai Niiliä alas,
vain minä tiedän mihin olemme menossa
niin kuin vain sinä tiedät mistä olemme tulossa.
Pakko tunnustaa, että vähänkään laajempaa teosta
kirjoittaessa uni pääsee helposti yllättämään,
eihän kieli aina anna sitä säveltä
jota lyyrikko hullun lailla tavoittelee.
Mutta onko meistä herättämään torkkuvaa runoilijaa?
Se mikä meidän silmiimme näyttää
äkkiseltään päättömältä törmäilyltä
onkin sanojen ilonpitoa omiensa parissa.

Yksi lukijan kohtaamista ongelmista on alkuperä,
joka monin tavoin kokoon raavittujen
tekstien sekamelskassa voi paeta
sukupolvien takaiseen hämärään.
Paljon tietysti riippuu kopioija-artistin
lahjoista ja omista mieltymyksistä
missä määrin nuo mykät jos kohta
arvaamattomat oliot poikkeavat toisistaan
jopa tiedettyjen ja tunnettujen kirjoittajien kohdalla:
Vanha Varis, jota kaikki luulivat koskemattomaksi,
on sekin joutunut ties minkä filologisen rikoksen uhriksi
ja kykkii nyt käsikirjoitusten sekavassa ryteikössä
unohdettuna, vailla sen paremmin symbolista
kuin tosiasiallistakaan tehtävää.
Kannattaa siis tarkkaan valita matkaseuransa.
Ihmisparan tulevaisuus on näet täynnä vitsauksia,
köyhyyttä ja kateutta jos tähtiin on kirjoitettu
kapea erikoistuminen kielioppiin ja kirjallisuuteen.
Runous, Grammatiikka, Äiti Luonto ja Filosofia
eivät takaa paksua kukkaroa saati mukavaa elämää,
korkeintaan kasvavaa ymmärrystä
eri aikakausien välisistä jatkumoista ja katkoksista:
ihmisen matkustaessa kirjallisuus matkustaa mukana
ja sanan ja kuvan eri-ikäiset kerrokset kertyvät
ikään kuin yhteisesti sovittuna käytäntönä
kirjoitusten rivienväliin ja palstanreunoihin.

Aloittaminen toisinaan on vaikeaa,
mutta siihenkin on saatavissa evästystä.
Runoilijan käsi ei saa olla liian vikkelä,
samoin kuin talon rakentajan,
hänenkin suunnitelmansa on oltava
mielessä ennen kuin huulilla.
On siis kyse aiheen kätilöimisestä
ulos mielen sopukoista,
jo olemassa olevan jäsentämisestä
uuden kirjoituksen aihioksi,
tasapainoilun taidosta vanhan ja uuden,
hengettömän toiston ja lahjakkaan
uudelleenkirjoituksen välissä.
Mutta kun aihe on löydetty,
eivät sanat lopu kesken
ja jäsentelystäkin tulee selkeä.

Niin sanotussa Pariisin mallissa runo tehdään
ankaraa mutta yksinkertaista periaatetta noudattaen.
Seurataanpa Johannes de Garlandiaa ja hänen
ajatustaan, jonka mukaan asiat tulevat joko ensin
tai vasta vähän tuonnempana.
Lähdetään siitä, otetaan aiheeksi Pyhä Dionysius,
Pariisin perustajapyhimys ja hänen kohtalonsa.
Juoniaineksen eli materian alkukohta
on Dionysiuksen opiskelu Ateenassa,
keskikohtana elämä ja saarnatoiminta Ranskanmaalla
ja vihdoin loppuosana se miten pyhä mies
menettää henkensä puolustaessaan uskoaan.
Vaihtoehtomme ovat, Dionysius ajaa Galliassa
vallinneen pimeyden tiehensä uskonsa avulla,
joka oli aiemmin Ateenassa säteillyt kilpaa
auringon kanssa. Tai uskonsa vuoksi joutuu
Galliassa mestattavaksi Dionysius,
attikalaisen kotikaupunkinsa filosofian valo.
Jäljittely tapahtuu vaivattomasti, sitä tuskin huomaa.
Ihminen puhuu, sotii, vaalii autoaan, hautaa kuolleensa,
katselee televisiota ja näkee pinnistelemättä
toisin kuin rotta joka ei opi syömään
matkimalla kuten ihminen.

Uni estää heräämästä, vaimentaa
ulkoa tulevat äänet
niin että saan jatkaa näkemistä:
toisia ihmisiä erilaisissa vaatteissa
ikään kuin kaikista eri kulmista,
ei yhtä aikaa mutta napista painaen.
Sanovat että minuus
sijaitsee jossain silmien takana
ja katselee sieltä sisään ja ulos,
tätä elämää kirjojen, kuvien,
siltojen ja höyryveturien lukemiseksi,
minä mietin millaisella lauseella
kanahaukan saisi lentämään
maiseman poikki ilman
että varikset tietävät siitä etukäteen.

Me runoilijat liikumme
abstraktioiden pimeydessä,
emme tiedä mitään,
tarvitsemme taiteilijoita kertomaan
esineistä ja materiaaleista,
muodon sisäpuolesta
ja miten sinne päästään.
Mitä järkeä siinä on,
että Eeva selittää Marian,
niin kuin hän joka tulee jälkeen
kulkee kaikkien muiden edellä.
Sama nouseva ja laskeva tuuli,
kipinä jonka Paavali keksi
omaa tultaan varten.
Kauneuden onnettomuus on,
ettei se voi olla rumaa.
Jumala ei esitä mitään,
ei ole minkään kuva:
röyhkeä esine,
kuvajainen, kahdennus,
harkitsematon konstruktio,
jossa yhdistyvät putkiteollisuus
ja uskonnon kuolema,
kaiken perustana kulmauslaatikko,
jonka avulla sahataan oikeita muotoja.

Kerros kerros kerros kerros
peitteen maalisen näin saavat
kasvot kangas huulet pelti seinä
itu perunan harmaan lyijypinnan:

kun lakkaa näyttämästä suoraan mitä ompi,
saapi vapaat kädet olla jompi taikka kumpi —

Tyhjä kangas
mahdoton kuvitella,
valkoinen maalaus kenttä
jolla valo liikennöi
yhdessä varjon
ja hiukkasten kanssa.
Mustan näkee
vain tosissaan katsomalla,
se on jo luonut
silmänsä meihin
kun saamme sen näkyviin.

Niin, miksi pohtisimme ratkaisua
ongelmaan jota ei ole,
on vain kirkkaus, viisaus, kiitos,
rakkaus joka kohdistuu siihen mikä
tytössä on enemmän kuin tyttö itse:
olemme väärässä jos kuvittelemme
että saarna luetaan kirkossa,
kirkko itse on se opetus.

Hiljaista on.
Kaunista se on,
jälleen taas.

Runous koskaan tuntunut ei ole
niin maukkaalta kuin värit,
viivat, äänet ja liikkeet
jotka vapautettu on tehtävästään
esittää jotain. On kuva poissa, on
vain halu koota jälleen ehjäksi se
minkä palasia eteemme vyöryy
paratiisin suunnalta puhaltavan tuulen
eteenpäin ajaessa meitä. Tällä hetkellä
tässä runossa minä olen tässä
ja sinä kuulet minua, olen
sanonut sen sinulle juuri nyt,
kun Morfeus pitää kiltisti puoliani,
saan tavata sinua, minulla on mitä kirjoittaa.
Tämän täytyy olla seurausta
huomisen puheille.
Ajatus tulee ensin,
sanat soljuvat kuvina kirjaimista,
kaikki muu silmistä näkyy
vaan ei silmä itse,
hän joka silmää liikuttaa.
Sinä tulet herättämään minua
ja ikävä kyllä herään,
olet kokonaan läpikuultava.
Minä näen kaiken ja kuulen äänesi
jonka viesti on lohtu.

Millainen on syksy Galileassa,
onko sinun luillasi siellä lämmin.
Paljain jaloin pitää sinun kävellä,
vaikka silmät kiinni.
Onko sinulla muistoja
joita ei mikään peitä.
Runo rakentuu tavunkin palasista,
mutta ei pääse hetkeksikään siitä,
että sen yksikköjä ovat jättiläiset
rakkaus, kuolema, Johanneksen uni,
muuan selkkaus Troijassa.
Jokainen runo sisältää kaiken
mitä joku on nähnyt
tämän yhteisen kielen lävitse,
lintusten ja linnunluiden nimet,
rakastetun painaumat kankaiden laskoksissa.

Yritän muistaa mitä olen
tullut sanoneeksi,
tietoni tulevasta vähentyy koko ajan,
vielä äsken tiesin enemmän.
Tämä tapa muistaa, muistella ja muistuttaa
on sopimuksenvarainen,
muistaminen muistutus kuolemasta,
elämän ilosta, pienen kauneudesta,
kaikesta minkä ihminen unhoittaa
paahtaessaan kohti uusia elämyksiä.
Mieli on todellisuudessa
           se joka näkee.
Nähdä mielessään on enemmän
kuin nähdä edessään.

Vielä äsken tiesin enemmän.
Marraskuun taivas merenelävien
kuorista keitettyä punaista,
runo tasapainon etsimistä, öisiä matkoja
syvyyksiin, joista päivä ei tiedä mitään.
Minä iloitsen kaikesta,
saan ottaa runolta käskyjä,
yksi siirto vaatii toisen,
           runo on valmis
kun se itse sanoo olevansa.

Miten kuvat voisivat olla
muistuttamatta toisiaan,
miten kaksi kuvaa voisi.
Niillä ei ole mitään sanottavaa.
Kaikki mitä näemme
on jo peruuttamattomasti ohi.
Totuus on värikenttiä,
ja väreilee.
Hän joka on valosta
ja viljelee valoa
nostetaan ristille
ja lasketaan ristiltä
kerta toisensa jälkeen,
koska muita aiheita ei ole.
Minä se olen
mutta sanonko minä sen
itselleni.

Näytin peilille, katsoin peilistä
valokuvaa, joka ei ole näköiseni.
Kuva päätti näyttää mitä näin,
sanoi, minä tässä.
Kaikesta lisää tuonnempana,
aina vaan tuonnempana.
Pan ei lakkaa jahtaamasta tyttöjä,
koska kuolematonten päättymätön
edestakaisinliike
on kirjoitettu tarinaamme
pysyvästi.
Me kuljemme koko ajan
Olymposvuorelta Arkadiaan
ja takaisin.

Minun täytyy muistaa
muistuttaa itseäni etten kirjoita
etten missään nimessä kirjoita päälläni
             mitä siitäkin tulisi
jos kirjoittaminen lakkaisi olemasta
ajattelun muoto
aidot kiitolliset tunteeni
ruokaa, suojaa, valoa.
Katsokaa nyt ja kunnolla
aidot kiitolliset tunteeni
ruokaa, suojaa, valoa
minun tapani kirjoittaa
minä rakastan sinua
monta monta monta kertaa peräkkäin.

Mitä on tuloksena kun kirjoittaa kuvasta
kokoelma sanoja
ei maalausta.
Se roikkuu yhä seinällä
on olemassa valon ansiosta
ainoastaan katsomista varten.
Katso sitä, katso sitä pitkään.

Silmät osaavat puhua
pieniä lämpimiä tavuja
ihon alle ja luiden sisään,
kuolleet eivät ehdi lukemaan
             mikä heihin iski,
unessa korva ja silmä käyvät paikkaamaan
toistensa puutteita ja kysyvät suulta
tässäkö, tässäkö kaiken
tarkoite ja tuuma

Löytyy pohja
löytyy piikki
kuva onkin
mosaiikki

Latva ei tunne juuren tietä,
juuri ei tunne latvan tietä.

              Alussa tiedän enemmän kuin lopussa,
              lopussa tiedän vähemmän kuin alussa.

Pimeän lokakuu näkemättä tietää
       mikä sanotaan on totta
sanomme sitä syksyksi
              tai emme.

Toinen ajattelee unissani
       ja lohduttaa
minä en ole se
      joka kirjoittaa.

Tämä loputon tarve saada selville
              rakennetaanko
vai puretaanko tässä katedraalia
josta tiedetään
       että se on
yhtä kuin näkyvän kielen rakenne.

Niin seuraa rivi toista,
                    niiden läpi ryömii
      meidän huomisemme

ajan kirjan viime kirjaimeen

             eikä palaa hullun loru
vaikka Tizianit kaikki hävitettäisiin
      Tizian silti pysyy keskuudessamme
koska on olemassa tämä ideoiden virta:
      tiedämme miten katedraali rakennetaan.

Hissistä on tullut
             keskipiste
ennen sen paikalla oli
             ruokasali.

Kun värien suhteet muuttuvat
minä rekisteröin asian ja yritän
      ymmärtää syyn tähän
                    millimetrintarkkaan muutokseen.
Seuraavaksi tulevat johtopäätökset.

Miksi en olisi kuvantekijä?
      Miksi sommittelisin kirjaimia
kun Pisan saarnatuolin pikku puutteita
      tuskin enää huomaa
Perugian suuressa suihkulähteessä
      tai Sienassa
missä saarnatuolin staattisuus
      on jo kokonaan hävinnyt.

Katsokaa noita maisemaan
      tai arkkitehtoniseen tilaan
sijoitettuja ihmisiä
joiden mieltä askarruttavat
      maisen vaelluksen ongelmat
ja joiden dramaattiset eleet
      ilmaisevat tunnetiloja
yhtä paljastaen kuin vaatteet
      joiden taiteilija on antanut laskeutua
            kauniina poimuina
vankkuuden vaikutelman lisäämiseksi.

Kirjoitus on etupäässä
röykkiöittäin kirjaimia,
virheitä jotka kasaantuvat.

           Päivät kuluvat
           maalaus jatkuu
           päivät kuluvat

pois pyyhkii auringon ja kuun
           omistaa kyynärpäänsä
Jeesukselle nähdäkseen
           onko hänen kylpyvetensä lämmintä

           öljyistä sotkua
           salpaa hengen
           esittää kangasta

Muistin parhain osa
on unohduksen turvissa,
ehkä meissä mutta kätkössä
           katseilta.
Kirkkaassa valossa menneisyyden kuvat
katoavat vähin äänin jälkeäkään
                 jättämättä.
Matkustamisen ilo, pysähtyä ja levätä
tien poskessa kun väsymys yllättää,
lähdön ja perilletulon välinen ero
                        vaikuttava ja merkitsevä,
            niin että sen voi kokea sellaisena
kuin se syntyi

ajatuksissamme, luonto
rakastaa välimuotoja, Suomen
      kirjallisuudella ei ole monta
merkillistä vuosilukua, ne ovat kirjoittajalle
            ja myöski lukijalle
samasta merkityksestä kun peninkulman tolpat
      ja lepopaikat matkustajalle.
Sen jälkeen Pan katosi.

Hänellä on taskulamppu,
           minulla kartta,
tämän täytyy olla ylämäkeä,
           koska kävelemme niin hitaasti.

Kesken kaiken kohdassa joka ei ole
sen paremmin alku, keskikohta kuin
loppukaan, tyttö kääntyy katsomaan
ikkunasta ja sytyttää taskulampun.
Siellä on Tyrannosaurus rex
ja sen pupilli pienenee hetkessä.
Miten ihmeessä maailma viitsii nähdä
sen vaivan jota olemassaolo edellyttää,
meidän silmillemme, kuvia toisten eteen.

Avaa oven ja sen takana
voi olla mitä tahansa.

Maalari ottaa torkut kun kukaan
        ei katso. Mitä jos
taivas onkin kuollutta luontoa
pölyinen vanha pullo, hedelmävati, ymmärrys
valosta ei edellytä paljon näkemistä.
Maailman voi kiertää katsomatta mitään
                     pitkään
                              ja hartaasti,
silmä jolla näemme
on tosiasiassa minä

eikä tuo sana ole päässyt tähän
muusta syystä kuin siksi
että siinä on kuusi tavua
ja hyvin pieni joukko erilaisia kirjaimia
joilla ei ole mitään tietoa
itsestään tai paperista
jossa puhutaan kirjoittamisesta
               ennen kirjaimia
lavein siveltiminvedoin.
Nyt sijoitan oman tekstini
hänen tekstinsä sisään
ja siirrän lukijaa eteenpäin
kielestä toiseen saman kielen sisällä.
Lokakuun kirkkaudessa taivas tyhjä
ääretön aukko ihmisen yllä
suurin sininen maalaus vai oliko
kaiken alku lapsuudessa
sen jälkeen ei tarvinnut aloittaa
mitään eikä missään
ollut tarkkaa loppua.
Meidän on jälleen palattava
taaksepäin niin kuin runoudessa
jossa aina päädytään
aloittamaan uudestaan yhdestä
ja samasta, siinä
koko onnettomuutemme syy
musta allas sameaa mustaa lietettä
joka heijastaa kaiken
mutta erottaako kukaan
mitä siinä ui, kaikki on liberaalia
ja luvallista, kaikkien on uitava.
Kirjoitus on lähempänä virtaa
ja kuvaa kuvaa joka on
kaikkien muiden edessä ja käy
käsitettäväksi yhdellä katseella.
Paremmin näen kun en näe.
Uskoni silmin teoria valosta
vain hetken pitää paikkansa
kerronko miten nousi aurinko
vähäinen rivi kerrallaan
koko sen ajan jonka kuvittelit
katsovasi kuvaa
kuva onkin katsonut sinua.
Tämä näkemisen kyky, siunattu
valo joka tulee vasemmalta
ja tekee valosta tehdyn kuvan
näkyväksi, miehet
katselemassa kirjainten silkkiä
nuoren naisen reisiä vasten
mangon lehdillä ruokitun pyhän lehmän kusta.
Tästä runosta voisi siirtää montakin tuolia

ja sekä eli tai vai mutta vaan sen tähden siksi siis

on luettava eteenpäin, kellekään
ei makseta kirjainten tuijottamisesta
Olemme siirtyneet uuteen aikaan
ja elämme nyt sitä, ei tule
lauseista taloja
aasista villaa
tarinaa kahdesta lutikasta
pitää katsoa
riittävän pitkään. Väriä olet
vaiko valoa vain
mistä tiedän mikä ääntä
kuka kunkin kuvitusta.
Yö on kirkas, päivä musta
runo laulaa kahdella äänellä
sinä näytät minulle yön värit
ja sininen on uutta musiikkia.
Maailma pyörii tai minä pyörin
kun uusi menee vanhaksi
tiedän taas hengittäväni taas.
Etkö tiedä mistä puhutaan
pese silmäsi millä haluat
katso suoraa huutoa
on laulusi lämmin
on laulusi suvi
minun taiteeni asiayhteydessä
en suunnittele maalaustani
se kehittyy ja kasvaa.
Ennen uutiset matkustivat
hitaasti, nyt on maailma aiheeton
eikä kirjoitusta ole keksitty sitä kuvaamaan.
Kirjoittaa on palikkaleikki
rivi ihmisiä merkillisine luonteineen
siis miksi piirtää maailmaa näkemästään
sellaisena kuin se on
kun voi tehdä muotokuvia kirjaimista.
Mullistusten keskellä on ilta illalta päätettävä
kuinka paljon rakastammekaan elokuvateollisuutta
makupaloja suoraan jääkaapista nautittuna.
Ja koska nyt on yö
tähän kohtaan runoa tulevat tähdet
jotka värisevät rakkaudesta ja toivosta
kunnes tulee aamu ja pimeys on voitettu.
Maailman näkee maailma omilla silmillään
kuten ihminen joka on uniensa jokainen
siis ainut henkilö. Täydellistä kukkaa
voisi etsiä ikänsä eikä elämä olisi mennyt hukkaan.
Alan kirjoittaa runoa näkemästäni unesta
ja kääntää tarkasti toisten valheita.
Välillä poistun huoneesta ja kun palaan
pöydällä on lauluja
siitä mitä Pariisi on päättänyt näyttää
ja jättää kulloinkin näyttämättä.
Teen mikrotason havaintoja
siitä miten värit vaeltavat.
Laitan kaipuuni paperille
ja saatte katsella niitä milloin haluatte.
Kertomus alkaa vailla varmuutta sulkeutuvasta lopusta.
Lomittumalla osaksi tarinaa se muuttuu tarinaa suuremmaksi.
Naturalismin sydämessä takoo hajottamisen runousoppi.
Tarina saa mielellään alkaa hajaannuksesta
mutta voiko se päättyä kaaokseen tai tyhjyyteen.
Siksi trubaduuri tietää ennalta mitä kuoro laulaa.
Se on maailman ääni oman mielen sisällä.
Jokaista kuvaa tulee tarkastella valossa.