Saturday, October 30, 2004

Latva ei tunne juuren tietä,
juuri ei tunne latvan tietä.

              Alussa tiedän enemmän kuin lopussa,
              lopussa tiedän vähemmän kuin alussa.

Pimeän lokakuu tietää näkemättä
       mikä sanotaan on totta
sanomme sitä syksyksi
              tai emme.

Toinen ajattelee unissani
       ja lohduttaa
minä en ole se
      joka kirjoittaa.

Tämä loputon tarve saada selville
              rakennetaanko
vai puretaanko tässä katedraalia
josta tiedetään
       että se on
yhtä kuin näkyvän kielen rakenne.

Niin seuraa rivi toista,
                    niiden läpi ryömii
      meidän huomisemme

ajan kirjan viime kirjaimeen

             eikä palaa hullun loru
vaikka Tizianit kaikki hävitettäisiin
      Tizian silti pysyy keskuudessamme
koska on olemassa tämä ideoiden virta:
      tiedämme miten katedraali rakennetaan.

Hissistä on tullut
             keskipiste
ennen sen paikalla oli
             ruokasali.

Kun värien suhteet muuttuvat
minä rekisteröin asian ja yritän
      ymmärtää syyn tähän
                    millimetrintarkkaan muutokseen.
Seuraavaksi tulevat johtopäätökset.

Miksi en olisi kuvantekijä?
      Miksi sommittelisin kirjaimia
kun Pisan saarnatuolin pikku puutteita
      tuskin enää huomaa
Perugian suuressa suihkulähteessä
      tai Sienassa
missä saarnatuolin staattisuus
      on jo kokonaan hävinnyt.

Katsokaa noita maisemaan
      tai arkkitehtoniseen tilaan
sijoitettuja ihmisiä
joiden mieltä askarruttavat
      maisen vaelluksen ongelmat
ja joiden dramaattiset eleet
      ilmaisevat tunnetiloja
yhtä paljastaen kuin vaatteet
      joiden taiteilija on antanut laskeutua
            kauniina poimuina
vankkuuden vaikutelman lisäämiseksi.

Kirjoitus on etupäässä
röykkiöittäin kirjaimia,
virheitä jotka kasaantuvat.

           Päivät kuluvat
           maalaus jatkuu
           päivät kuluvat

pois pyyhkii auringon ja kuun
           omistaa kyynärpäänsä
Jeesukselle nähdäkseen
           onko hänen kylpyvetensä lämmintä

           öljyistä sotkua
           salpaa hengen
           esittää kangasta

Muistin parhain osa
on unohduksen turvissa,
ehkä meissä mutta kätkössä
           katseilta.
Kirkkaassa valossa menneisyyden kuvat
katoavat vähin äänin jälkeäkään
                 jättämättä.
Matkustamisen ilo, pysähtyä ja levätä
tien poskessa kun väsymys yllättää,
lähdön ja perilletulon välinen ero
                        vaikuttava ja merkitsevä,
            niin että sen voi kokea sellaisena
kuin se syntyi

ajatuksissamme, luonto
rakastaa välimuotoja, Suomen
      kirjallisuudella ei ole monta
merkillistä vuosilukua, ne ovat kirjoittajalle
            ja myöski lukijalle
samasta merkityksestä kun peninkulman tolpat
      ja lepopaikat matkustajalle.
Sen jälkeen Pan katosi.

Hänellä on taskulamppu,
           minulla kartta,
tämän täytyy olla ylämäkeä,
           koska kävelemme niin hitaasti.

Kesken kaiken kohdassa joka ei ole
sen paremmin alku, keskikohta kuin
loppukaan, tyttö kääntyy katsomaan
ikkunasta ja sytyttää taskulampun.
Siellä on Tyrannosaurus rex
ja sen pupilli pienenee hetkessä.
Miten ihmeessä maailma viitsii nähdä
sen vaivan jota olemassaolo edellyttää,
meidän silmillemme, kuvia toisten eteen.

Avaa oven ja sen takana
voi olla mitä tahansa.

Maalari ottaa torkut kun kukaan
        ei katso. Mitä jos
taivas onkin kuollutta luontoa
pölyinen vanha pullo, hedelmävati, ymmärrys
valosta ei edellytä paljon näkemistä.
Maailman voi kiertää katsomatta mitään
                     pitkään
                              ja hartaasti,
silmä jolla näemme
on tosiasiassa minä

eikä tuo sana ole päässyt tähän
muusta syystä kuin siksi
että siinä on kuusi tavua
ja hyvin pieni joukko erilaisia kirjaimia
joilla ei ole mitään tietoa
itsestään tai paperista
jossa puhutaan kirjoittamisesta
               ennen kirjaimia
lavein siveltiminvedoin.
Nyt sijoitan oman tekstini
hänen tekstinsä sisään
ja siirrän lukijaa eteenpäin
kielestä toiseen saman kielen sisällä.
Lokakuun kirkkaudessa taivas tyhjä
ääretön aukko ihmisen yllä
suurin sininen maalaus vai oliko
kaiken alku lapsuudessa
sen jälkeen ei tarvinnut aloittaa
mitään eikä missään
ollut tarkkaa loppua.
Meidän on jälleen palattava
taaksepäin niin kuin runoudessa
jossa aina päädytään
aloittamaan uudestaan yhdestä
ja samasta, siinä
koko onnettomuutemme syy
musta allas sameaa mustaa lietettä
joka heijastaa kaiken
mutta erottaako kukaan
mitä siinä ui, kaikki on liberaalia
ja luvallista, kaikkien on uitava.
Kirjoitus on lähempänä virtaa
ja kuvaa kuvaa joka on
kaikkien muiden edessä ja käy
käsitettäväksi yhdellä katseella.
Paremmin näen kun en näe.
Uskoni silmin teoria valosta
vain hetken pitää paikkansa
kerronko miten nousi aurinko
vähäinen rivi kerrallaan
koko sen ajan jonka kuvittelit
katsovasi kuvaa
kuva onkin katsonut sinua.
Tämä näkemisen kyky, siunattu
valo joka tulee vasemmalta
ja tekee valosta tehdyn kuvan
näkyväksi, miehet
katselemassa kirjainten sillkiä
nuoren naisen reisiä vasten
mangon lehdillä ruokitun pyhän lehmän kusta.
Tästä runosta voisi siirtää montakin tuolia

ja sekä eli tai vai mutta vaan sen tähden siksi siis

on luettava eteenpäin, kellekään
ei makseta kirjainten tuijottamisesta
Olemme siirtyneet uuteen aikaan
ja elämme nyt sitä, ei tule
lauseista taloja
aasista villaa
tarinaa kahdesta lutikasta
pitää katsoa
riittävän pitkään. Väriä olet
vaiko valoa vain
mistä tiedän mikä ääntä
kuka kunkin kuvitusta.
Yö on kirkas, päivä musta
runo laulaa kahdella äänellä
sinä näytät minulle yön värit
ja sininen on uutta musiikkia.
Maailma pyörii tai minä pyörin
kun uusi menee vanhaksi
tiedän taas hengittäväni taas.
Etkö tiedä mistä puhutaan
pese silmäsi millä haluat
katso suoraa huutoa
on laulusi lämmin
on laulusi suvi
minun taiteeni asiayhteydessä
en suunnittele maalaustani
se kehittyy ja kasvaa.
Ennen uutiset matkustivat
hitaasti, nyt on maailma aiheeton
eikä kirjoitusta ole keksitty sitä kuvaamaan.
Kirjoittaa on palikkaleikki
rivi ihmisiä merkillisine luonteineen
siis miksi piirtää maailmaa näkemästään
sellaisena kuin se on
kun voi tehdä muotokuvia kirjaimista.
Mullistusten keskellä on ilta illalta päätettävä
kuinka paljon rakastammekaan elokuvateollisuutta
makupaloja suoraan jääkaapista nautittuna.
Ja koska nyt on yö
tähän kohtaan runoa tulevat tähdet
jotka värisevät rakkaudesta ja toivosta
kunnes tulee aamu ja pimeys on voitettu.
Maailman näkee maailma omilla silmillään
kuten ihminen joka on uniensa jokainen
siis ainut henkilö. Täydellistä kukkaa
voisi etsiä ikänsä eikä elämä olisi mennyt hukkaan.
Alan kirjoittaa runoa näkemästäni unesta
ja kääntää tarkasti toisten valheita.
Välillä poistun huoneesta ja kun palaan
pöydällä on lauluja
siitä mitä Pariisi on päättänyt näyttää
ja jättää kulloinkin näyttämättä.
Teen mikrotason havaintoja
siitä miten värit vaeltavat.
Laitan kaipuuni paperille
ja saatte katsella niitä milloin haluatte.
Kertomus alkaa vailla varmuutta sulkeutuvasta lopusta.
Lomittumalla osaksi tarinaa se muuttuu tarinaa suuremmaksi.
Naturalismin sydämessä takoo hajottamisen runousoppi.
Tarina saa mielellään alkaa hajaannuksesta
mutta voiko se päättyä kaaokseen tai tyhjyyteen.
Siksi trubaduuri tietää ennalta mitä kuoro laulaa.
Se on maailman ääni oman mielen sisällä.
Jokaista kuvaa tulee tarkastella valossa.