Friday, January 07, 2005

Asioiden kuvaus eli kuvailu
on ulosmaalausta,
kuvioimista piirtelyn, leikkuun
ja ompelun keinoin.
Maa tässä jalkaimme alla
on siinä koko matkan.
Vaikka tähdet etäältä ohjaavat
ihmisen osaa,
hänen sielunsa on leipä.

Tarvitsee vain muistaa kuinka erilaista
on laulu eri kansoilla,
sitä ei pidä ajatella
vain pikkulintujen keväthuumaksi.
Jos on elää laahustanut kolean syksyn
ja pimeiden talvipäivien läpi,
varpustenkin tirskutus on tieto
valon ja laulun yhteydestä:

ilman valoa ei
ole lauluakaan.

On lintuja
jotka pystyvät punomaan oman laulunsa
sekaan toisten lajien ääniä ja säkeitä,
kultarinta ja kottarainen
taitavat yllättää äänillä,
jotka eivät ole peräisin
niiden omasta aihevarastosta.
Monia ongelmia
siis piilee linnunlaulussa,
mutta kun sää taasen kaunistuu
ja aurinko jälleen helottaa,
pimeän ja kylmän sulku väistyy

ja laulu alkaa uudelleen.

Esi-isäni
tunsivat kivun valona
tai valon kipuna,
joka saamamme valaistuksen mukaan
valuu muistumana ajasta
ja paikasta toiseen.
Saisipa näin pimeimpään aikaan
jostakin purkillisen aurinkoa!
Valo käy pimeydellä varkaissa,
nyt tuo outo ilmestys
törröttää runossa
kuin keskelle aikakautta
pystytetty variksenpelätin,
pommi taikka torventörähdys.
Maailmaa ei ole tottunut näkemään
pitkinä silmäyksinä,
puolen vuoden valotusajalla.
Mutta eivät linnut niitä säiky,
uteliaiden silmät
kirjaimia hakemassa paikkaansa
valkeassa tilassa,
uskallusta kurkistella
eteen ja taakse,
keveitä kuvia
raskaallakaan kalustolla.
Kysyvät miksi aloitin
lopusta ja etenin
alkuun, en ymmärtänyt alkua
ennen kuin pääsin loppuun:

siitä mistä vaikenee,
kerrankin vaikenee,
tulee sana.

Niin kuin on pää pyöreä
siksi että ajatus pystyy
vaihtamaan suuntaa,
niin on minun kirjani pieni,
siinä on vain virret.
Tarvitsen sitä koko ikäni.
Runossa on kaikki, elämä
kesällä kauniiden ilmojen vallitessa,
ja lehmukset kukkivat.
Kirjoitan sillä,
että Pariisissa linnut jonakin päivänä
kyllästyvät seuraamaan
Seinen mutkia,
piirtämään kaupungin karttaa
ulkomuistista.

Tämäkin voisi lähteä
mistä kohdasta tahansa
mihin suuntaan tahansa.

Minkä teet, sen nimeän.
Se on nähty, kuten lintu.

Ajavat autot tiellä hyvässä maalissa
ja tieltä metsään lyyrisellä pakkomielteellä,
vaan onko päiviemme yksilöllä aikaa etsiä
tunteeseen viittaavaa merkkiä
juuri tähän väriläiskään?
Onko ainetta olemassa
ja mitä onkaan valaistus?

Kuusi kuvittelee itsensä puuksi,
ei taimeksi
jollainen sen latva aina on.
Ei ole helppoa tietä maasta tähtiin,
jos päämääränä on uusi taide,
mutta myös uusi syy elää,
hiljaisella puheäänellä lausutut taiteelliset kauneudet
reitistä joka kulkee
A:sta B:hen
Q:n, T:n, H:n ja D:n kautta.

Tämä tietoisuus
runosta on runo.

Muistutettakoon vielä mitä kirjoittajan ruumiin ja kynän
asento vaatii.
Vihkon tulee pöydällä olla tarpeellisen etäällä
ja sitä työnnetään tuonnemmaksi sen mukaan kun
kirjoituksessa siirrytään paperin alareunaa kohden.
Ja jotta vähemmän tärkeät mutta kuitenkin olemassa olevat
asiat eivät katoaisi vallan näköpiiristä,
jonkun on pidettävä runon asiaa esillä ja puhuttava niille
ja niiden puolesta,
sillä tiedämme toki että sanastoomme kuuluvat niin
ratakiskontaivutuslaite kuin rasiafaneerinleikkauskone,
niin kuin on olemassa sekä mustaa, valkoista että vihreää
aivastuspulveria,
puhumattakaan lehtokurppavietepillistä, riianbalsamista
tai ryssänöljystä,
vaikka niistä ei olisi meillä pienintäkään havaintoa
runon ulkopuolella.
Ne pitää nähdä elävinä ilmiöinä, ei jotakin muuta
merkitsemässä.
Tulee siis hankkia kaiken maailman tietoja ettei tarvitse pelätä
joutavia ja tulla naurettavaksi,
syömään porvoonmitalla huitsin sinistä Espanjaa
tai ovensuussa nököttävää Portugalia, sadekuuroittain
jotain ihme vadelmia.
Kuka on joskus kirkkaalla kuutamolla liikkunut ulkona,
ja minkä silloin näkee maassa mukanansa seuraavan?
Jos tämä asia on outo jollekulle, niin se selitetään,
kysellen niiltä jotka ymmärtävät.
Miltä teistä on tuntunut kun olette yksin kulkeneet
ja katselleet tuota mukana kulkevaa mustaa varjoa?
Miltähän se tuntuu semmoiselle joka on hyvin arka,
ja jos ei tietäisi mikä se musta on, niin miltähän se
silloin tuntuisi?
Kuva muovaa ajatuksen näkyväksi, panee ajattelemaan
uusia asioita,
millaisia nimilappuja lukee tänään sanoissa, jotka leijuvat
levollisina huoneen poikki,
vaihtavat väriä ja äänensävyä kevyesti, kuin taikaiskusta.

Miten rakkaus jaksaa, kun sen pitää koko ajan muistaa
kaikki, ylämäet ja alamäet.
Auto on jättänyt valot päälle. Oma vika. Se on musta maalaus,
runo silmälle:
Alkutalven kaljut puut tekevät parhaansa yrittäessään kertoa
mitä tarkoittaa, että Jumala vaikenee
mutta vain silloin kun päätän katsoa.
Jos ei hyväksy sadetta sateeksi,
sateen kuvaa sateen kuvaksi,
ei pidä kysyä latinan kirjaimilta miten saksaa puhutaan.
Hurmahenkinen runoilija on kuin ihminen,
lapset häntä varomattomuudessaan härnäävät
ja seurailevat.
Olen tästä sitäkin iloisempi, koska muualla ilmeisesti
jo ajatellaan päinvastaista,
tarkkaillaan ja tulkitaan runoja kuin muutoksia säätilassa:
Leikittelee kuin taikuri, tekee viimeisestä ensimmäisen,
tulevasta nykyhetken,
monimutkaisesta suoran, kaukaisesta läheisen.
Korvan tuomio ei yksin riitä.
Tapahtumat on järjestettävä, koottava tietynlaiseen
muotoon, esitettävä.
Alun ja lopun rajaaman tapahtumaketjun keksiminen
on vain yksi osa työstä.
Pisteet lipeävät kirjoitusta liukkaammin.

On pantterini kesy, peräti päätön ja häntää vailla.
Onneksi jostain aina ilmestyy vääryydenkorjaajia.
Joku lähettää ylös hieman leipää, uusia lauseita
käynnistyy, menneisyys valaistuu ja alkaa liikehtiä
kuin elävä elämä, saa kankaankin kahisemaan.
Päinvastoin on kaikki samalla sekä häntää että päätä.
Voimme keskeyttää milloin haluamme, minä uneksuntani.
Ottakaa pois yksi nikama ja tämän kiemurtelevan
kuvitelman osat yhdistyvät jälleen helposti.
Paloitelkaa se kappaleiksi ja näette kukin
niistä voi olla olemassa itsessään ja erikseen.
Sanatarkka esitys on ihanteena siellä,
missä kielellinen merkki on yhtä
kuin sen tekstissä ilmenevä sisältö.
Niin tiukassa on tuo ikivanha käsitys.
Ei siis ihme että runoilijat napostelevat
manteleita joihin on kirjoitettu
runotyöhön soveltuvia sanoja.
Samasta syystä on vallalla uskomus
että tähtien liikkeistä kertova teksti
panee kirjoittajansa levitoimaan
ja kulkemaan pitkin tähtien rataa.
Johtopäätös ei hätkähdytä, mutta matka
siihen on vaiheikas eikä vallankaan
vailla paradokseja. Voi tosin olla niinkin
että maailma, tuo itsessään täydellinen
kirjasto ja samanaikaisuuksien peili
joka heijastaa menneisyyttä tulevaan
ja päinvastoin, että sen alamäki alkoi
kun se alkoi julkaista valokuvia.
Toisaalta koska runo kuljettaa maagista
henkäystä eteenpäin, muistoissaan, unissaan
ja todellisuuden ylittävissä keksinnöissään,
on kai itsestään selvää että nojaudumme
vanhaan oppiin: on kaikissa tapauksissa
parempi nähdä vähän liikaa kuin olla upposokea.

Koska minulle on suotu taito puhua
keksityistä asioista toden kaltaisina,
luen nyt mitä runous on, taitoa ja tietoa
jonka avulla arvokas ja merkittävä esitys
puetaan muotoon. Ja vaikka määritelmässä
näyttääkin korostuvan runouden koristeleva
tehtävä erotuksena sisällöstä, tuonnempana
esille nousee runotaiteen merkitys myös
luomisen ja rakenteen näkökulmasta,
tavoitteena kaiken aikaa kokonaisuus
jossa osat liittyvät luontevasti
ja asianmukaisella tavalla toisiinsa
yhtä hyvin paheiden kitkemiseksi
kuin hyveiden vaalimiseksi.

Tässä voi käydä niin kuin pyhän Birgitan näkyjen,
jotka Vadstenassa käännettiin ruotsista latinaksi
ja alkutekstien hävittyä takaisin jälleen ruotsiksi.
Kun latina antaa periksi rahvaan puhetavalle
ovat riimukirjoituksen päähän taotut sävyt
jo aikaa sitten kadottaneet merkityksensä.
Agricolan ongelma on meidän ongelmamme.
Päätyessään kehumaan naisen kauneutta
tekee varmasti viisaimmin jos pidättäytyy
lausumasta mitään, jonka voisi tulkita
arvioiksi hänen uskollisuudestaan.
Samoin lienee parasta, jos ajattelemme
vain oman ajan lukijoita ja heidän mielihyväänsä.
Kukkanen joka omasta maaperästään riuhtaistuna
vielä äsken uhkasi kuihtua taittajansa käsissä,
maljakossa veteen asetettuna virkistyy
ja nostaa päänsä. Me näemme sen uudella tavalla.

Kerrotaan juttua, että joukossamme on hourupäitä
jotka viettävät kaikki iltansa lukemalla ääneen
sitä mitä päivän aikana on kirjoittamalla kertynyt.
Kyllähän sen jotenkin ymmärtämällä ymmärtää,
jos on ajankulun suhteen ongelmia,
mutta sitä vaan on vaikeampi tajuta,
että siitä olisi käytännön hyötyä tai viihdettä,
jota kirjatkin pysähtyvät kuuntelemaan
Ei tarvitse nousta Eiffelin torniin nähdäkseen Pariisin,
mutta on laskeuduttava alas Pariisiin nähdäkseen Eiffelin.
Ja tästä tietoisena voimme ylipyyhkiä senkin päähämme
jostakin pälkähtäneen ilmaisun taikka ajatuksen
että tässä voisi olla mitään silmiltämme kätkettyä.
Tuloillaan oleva runokin poikkeaa edeltäjästään
oikeaan suuntaan siinä mieltä kuohuttavassa tapauksessa
että edeltäjässä näkyy uudemman vaikutus.
Olimmepa siis purjehtimassa Niiliä ylös tai Niiliä alas,
vain minä tiedän mihin olemme menossa
niin kuin vain sinä tiedät mistä olemme tulossa.
Pakko tunnustaa, että vähänkään laajempaa teosta
kirjoittaessa uni pääsee helposti yllättämään,
eihän kieli aina anna sitä säveltä
jota lyyrikko hullun lailla tavoittelee.
Mutta onko meistä herättämään torkkuvaa runoilijaa?
Se mikä meidän silmiimme näyttää
äkkiseltään päättömältä törmäilyltä
onkin sanojen ilonpitoa omiensa parissa.

Yksi lukijan kohtaamista ongelmista on alkuperä,
joka monin tavoin kokoon raavittujen
tekstien sekamelskassa voi paeta
sukupolvien takaiseen hämärään.
Paljon tietysti riippuu kopioija-artistin
lahjoista ja omista mieltymyksistä
missä määrin nuo mykät jos kohta
arvaamattomat oliot poikkeavat toisistaan
jopa tiedettyjen ja tunnettujen kirjoittajien kohdalla:
Vanha Varis, jota kaikki luulivat koskemattomaksi,
on sekin joutunut ties minkä filologisen rikoksen uhriksi
ja kykkii nyt käsikirjoitusten sekavassa ryteikössä
unohdettuna, vailla sen paremmin symbolista
kuin tosiasiallistakaan tehtävää.
Kannattaa siis tarkkaan valita matkaseuransa.
Ihmisparan tulevaisuus on näet täynnä vitsauksia,
köyhyyttä ja kateutta jos tähtiin on kirjoitettu
kapea erikoistuminen kielioppiin ja kirjallisuuteen.
Runous, Grammatiikka, Äiti Luonto ja Filosofia
eivät takaa paksua kukkaroa saati mukavaa elämää,
korkeintaan kasvavaa ymmärrystä
eri aikakausien välisistä jatkumoista ja katkoksista:
ihmisen matkustaessa kirjallisuus matkustaa mukana
ja sanan ja kuvan eri-ikäiset kerrokset kertyvät
ikään kuin yhteisesti sovittuna käytäntönä
kirjoitusten rivienväliin ja palstanreunoihin.

Aloittaminen toisinaan on vaikeaa,
mutta siihenkin on saatavissa evästystä.
Runoilijan käsi ei saa olla liian vikkelä,
samoin kuin talon rakentajan,
hänenkin suunnitelmansa on oltava
mielessä ennen kuin huulilla.
On siis kyse aiheen kätilöimisestä
ulos mielen sopukoista,
jo olemassa olevan jäsentämisestä
uuden kirjoituksen aihioksi,
tasapainoilun taidosta vanhan ja uuden,
hengettömän toiston ja lahjakkaan
uudelleenkirjoituksen välissä.
Mutta kun aihe on löydetty,
eivät sanat lopu kesken
ja jäsentelystäkin tulee selkeä.

Niin sanotussa Pariisin mallissa runo tehdään
ankaraa mutta yksinkertaista periaatetta noudattaen.
Seurataanpa Johannes de Garlandiaa ja hänen
ajatustaan, jonka mukaan asiat tulevat joko ensin
tai vasta vähän tuonnempana.
Lähdetään siitä, otetaan aiheeksi Pyhä Dionysius,
Pariisin perustajapyhimys ja hänen kohtalonsa.
Juoniaineksen eli materian alkukohta
on Dionysiuksen opiskelu Ateenassa,
keskikohtana elämä ja saarnatoiminta Ranskanmaalla
ja vihdoin loppuosana se miten pyhä mies
menettää henkensä puolustaessaan uskoaan.
Vaihtoehtomme ovat, Dionysius ajaa Galliassa
vallinneen pimeyden tiehensä uskonsa avulla,
joka oli aiemmin Ateenassa säteillyt kilpaa
auringon kanssa. Tai uskonsa vuoksi joutuu
Galliassa mestattavaksi Dionysius,
attikalaisen kotikaupunkinsa filosofian valo.
Jäljittely tapahtuu vaivattomasti, sitä tuskin huomaa.
Ihminen puhuu, sotii, vaalii autoaan, hautaa kuolleensa,
katselee televisiota ja näkee pinnistelemättä
toisin kuin rotta joka ei opi syömään
matkimalla kuten ihminen.

Uni estää heräämästä, vaimentaa
ulkoa tulevat äänet
niin että saan jatkaa näkemistä:
toisia ihmisiä erilaisissa vaatteissa
ikään kuin kaikista eri kulmista,
ei yhtä aikaa mutta napista painaen.
Sanovat että minuus
sijaitsee jossain silmien takana
ja katselee sieltä sisään ja ulos,
tätä elämää kirjojen, kuvien,
siltojen ja höyryveturien lukemiseksi,
minä mietin millaisella lauseella
kanahaukan saisi lentämään
maiseman poikki ilman
että varikset tietävät siitä etukäteen.

Me runoilijat liikumme
abstraktioiden pimeydessä,
emme tiedä mitään,
tarvitsemme taiteilijoita kertomaan
esineistä ja materiaaleista,
muodon sisäpuolesta
ja miten sinne päästään.
Mitä järkeä siinä on,
että Eeva selittää Marian,
niin kuin hän joka tulee jälkeen
kulkee kaikkien muiden edellä.
Sama nouseva ja laskeva tuuli,
kipinä jonka Paavali keksi
omaa tultaan varten.
Kauneuden onnettomuus on,
ettei se voi olla rumaa.
Jumala ei esitä mitään,
ei ole minkään kuva:
röyhkeä esine,
kuvajainen, kahdennus,
harkitsematon konstruktio,
jossa yhdistyvät putkiteollisuus
ja uskonnon kuolema,
kaiken perustana kulmauslaatikko,
jonka avulla sahataan oikeita muotoja.

Kerros kerros kerros kerros
peitteen maalisen näin saavat
kasvot kangas huulet pelti seinä
itu perunan harmaan lyijypinnan:

kun lakkaa näyttämästä suoraan mitä ompi,
saapi vapaat kädet olla jompi taikka kumpi —

Tyhjä kangas
mahdoton kuvitella,
valkoinen maalaus kenttä
jolla valo liikennöi
yhdessä varjon
ja hiukkasten kanssa.
Mustan näkee
vain tosissaan katsomalla,
se on jo luonut
silmänsä meihin
kun saamme sen näkyviin.

Niin, miksi pohtisimme ratkaisua
ongelmaan jota ei ole,
on vain kirkkaus, viisaus, kiitos,
rakkaus joka kohdistuu siihen mikä
tytössä on enemmän kuin tyttö itse:
olemme väärässä jos kuvittelemme
että saarna luetaan kirkossa,
kirkko itse on se opetus.

Hiljaista on.
Kaunista se on,
jälleen taas.

Runous koskaan tuntunut ei ole
niin maukkaalta kuin värit,
viivat, äänet ja liikkeet
jotka vapautettu on tehtävästään
esittää jotain. On kuva poissa, on
vain halu koota jälleen ehjäksi se
minkä palasia eteemme vyöryy
paratiisin suunnalta puhaltavan tuulen
eteenpäin ajaessa meitä. Tällä hetkellä
tässä runossa minä olen tässä
ja sinä kuulet minua, olen
sanonut sen sinulle juuri nyt,
kun Morfeus pitää kiltisti puoliani,
saan tavata sinua, minulla on mitä kirjoittaa.
Tämän täytyy olla seurausta
huomisen puheille.
Ajatus tulee ensin,
sanat soljuvat kuvina kirjaimista,
kaikki muu silmistä näkyy
vaan ei silmä itse,
hän joka silmää liikuttaa.
Sinä tulet herättämään minua
ja ikävä kyllä herään,
olet kokonaan läpikuultava.
Minä näen kaiken ja kuulen äänesi
jonka viesti on lohtu.

Millainen on syksy Galileassa,
onko sinun luillasi siellä lämmin.
Paljain jaloin pitää sinun kävellä,
vaikka silmät kiinni.
Onko sinulla muistoja
joita ei mikään peitä.
Runo rakentuu tavunkin palasista,
mutta ei pääse hetkeksikään siitä,
että sen yksikköjä ovat jättiläiset
rakkaus, kuolema, Johanneksen uni,
muuan selkkaus Troijassa.
Jokainen runo sisältää kaiken
mitä joku on nähnyt
tämän yhteisen kielen lävitse,
lintusten ja linnunluiden nimet,
rakastetun painaumat kankaiden laskoksissa.

Yritän muistaa mitä olen
tullut sanoneeksi,
tietoni tulevasta vähentyy koko ajan,
vielä äsken tiesin enemmän.
Tämä tapa muistaa, muistella ja muistuttaa
on sopimuksenvarainen,
muistaminen muistutus kuolemasta,
elämän ilosta, pienen kauneudesta,
kaikesta minkä ihminen unhoittaa
paahtaessaan kohti uusia elämyksiä.
Mieli on todellisuudessa
se joka näkee.
Nähdä mielessään on enemmän
kuin nähdä edessään.

Vielä äsken tiesin enemmän.
Marraskuun taivas merenelävien
kuorista keitettyä punaista,
runo tasapainon etsimistä, öisiä matkoja
syvyyksiin, joista päivä ei tiedä mitään.
Minä iloitsen kaikesta,
saan ottaa runolta käskyjä,
yksi siirto vaatii toisen,
runo on valmis
kun se itse sanoo olevansa.

Miten kuvat voisivat olla
muistuttamatta toisiaan,
miten kaksi kuvaa voisi.
Niillä ei ole mitään sanottavaa.
Kaikki mitä näemme
on jo peruuttamattomasti ohi.
Totuus on värikenttiä,
ja väreilee.
Hän joka on valosta
ja viljelee valoa
nostetaan ristille
ja lasketaan ristiltä
kerta toisensa jälkeen,
koska muita aiheita ei ole.
Minä se olen
mutta sanonko minä sen
itselleni.

Näytin peilille, katsoin peilistä
valokuvaa, joka ei ole näköiseni.
Kuva päätti näyttää mitä näin,
sanoi, minä tässä.
Kaikesta lisää tuonnempana,
aina vaan tuonnempana.
Pan ei lakkaa jahtaamasta tyttöjä,
koska kuolematonten päättymätön
edestakaisinliike
on kirjoitettu tarinaamme
pysyvästi.
Me kuljemme koko ajan
Olymposvuorelta Arkadiaan
ja takaisin.

Minun täytyy muistaa
muistuttaa itseäni etten kirjoita
etten missään nimessä kirjoita päälläni
mitä siitäkin tulisi
jos kirjoittaminen lakkaisi olemasta
ajattelun muoto
aidot kiitolliset tunteeni
ruokaa, suojaa, valoa.
Katsokaa nyt ja kunnolla
aidot kiitolliset tunteeni
ruokaa, suojaa, valoa
minun tapani kirjoittaa
minä rakastan sinua
monta monta monta kertaa peräkkäin.

Mitä on tuloksena kun kirjoittaa kuvasta
kokoelma sanoja
ei maalausta.
Se roikkuu yhä seinällä
on olemassa valon ansiosta
ainoastaan katsomista varten.
Katso sitä, katso sitä pitkään.

Silmät osaavat puhua
pieniä lämpimiä tavuja
ihon alle ja luiden sisään,
kuolleet eivät ehdi lukemaan
mikä heihin iski,
unessa korva ja silmä käyvät paikkaamaan
toistensa puutteita ja kysyvät suulta
tässäkö, tässäkö kaiken
tarkoite ja tuuma

Löytyy pohja
löytyy piikki
kuva onkin
mosaiikki

Latva ei tunne juuren tietä,
juuri ei tunne latvan tietä.

Alussa tiedän enemmän kuin lopussa,
lopussa tiedän vähemmän kuin alussa.

Pimeän lokakuu näkemättä tietää
mikä sanotaan on totta
sanomme sitä syksyksi
tai emme.

Toinen ajattelee unissani
ja lohduttaa
minä en ole se
joka kirjoittaa.

Tämä loputon tarve saada selville
rakennetaanko
vai puretaanko tässä katedraalia
josta tiedetään
että se on
yhtä kuin näkyvän kielen rakenne.

Niin seuraa rivi toista,
niiden läpi ryömii
meidän huomisemme

ajan kirjan viime kirjaimeen

eikä palaa hullun loru
vaikka Tizianit kaikki hävitettäisiin
Tizian silti pysyy keskuudessamme
koska on olemassa tämä ideoiden virta:
tiedämme miten katedraali rakennetaan.

Hissistä on tullut
keskipiste
ennen sen paikalla oli
ruokasali.

Kun värien suhteet muuttuvat
minä rekisteröin asian ja yritän
ymmärtää syyn tähän
millimetrintarkkaan muutokseen.
Seuraavaksi tulevat johtopäätökset.

Miksi en olisi kuvantekijä?
Miksi sommittelisin kirjaimia
kun Pisan saarnatuolin pikku puutteita
tuskin enää huomaa
Perugian suuressa suihkulähteessä
tai Sienassa
missä saarnatuolin staattisuus
on jo kokonaan hävinnyt.

Katsokaa noita maisemaan
tai arkkitehtoniseen tilaan
sijoitettuja ihmisiä
joiden mieltä askarruttavat
maisen vaelluksen ongelmat
ja joiden dramaattiset eleet
ilmaisevat tunnetiloja
yhtä paljastaen kuin vaatteet
joiden taiteilija on antanut laskeutua
kauniina poimuina
vankkuuden vaikutelman lisäämiseksi.

Kirjoitus on etupäässä
röykkiöittäin kirjaimia,
virheitä jotka kasaantuvat.

Päivät kuluvat
maalaus jatkuu
päivät kuluvat

pois pyyhkii auringon ja kuun
omistaa kyynärpäänsä
Jeesukselle nähdäkseen
onko hänen kylpyvetensä lämmintä

öljyistä sotkua
salpaa hengen
esittää kangasta

Muistin parhain osa
on unohduksen turvissa,
ehkä meissä mutta kätkössä
katseilta.
Kirkkaassa valossa menneisyyden kuvat
katoavat vähin äänin jälkeäkään
jättämättä.
Matkustamisen ilo, pysähtyä ja levätä
tien poskessa kun väsymys yllättää,
lähdön ja perilletulon välinen ero
vaikuttava ja merkitsevä,
niin että sen voi kokea sellaisena
kuin se syntyi

ajatuksissamme, luonto
rakastaa välimuotoja, Suomen
kirjallisuudella ei ole monta
merkillistä vuosilukua, ne ovat kirjoittajalle
ja myöski lukijalle
samasta merkityksestä kun peninkulman tolpat
ja lepopaikat matkustajalle.
Sen jälkeen Pan katosi.

Hänellä on taskulamppu,
minulla kartta,
tämän täytyy olla ylämäkeä,
koska kävelemme niin hitaasti.

Kesken kaiken kohdassa joka ei ole
sen paremmin alku, keskikohta kuin
loppukaan, tyttö kääntyy katsomaan
ikkunasta ja sytyttää taskulampun.
Siellä on Tyrannosaurus rex
ja sen pupilli pienenee hetkessä.
Miten ihmeessä maailma viitsii nähdä
sen vaivan jota olemassaolo edellyttää,
meidän silmillemme, kuvia toisten eteen.

Avaa oven ja sen takana
voi olla mitä tahansa.

Maalari ottaa torkut kun kukaan
ei katso. Mitä jos
taivas onkin kuollutta luontoa
pölyinen vanha pullo, hedelmävati, ymmärrys
valosta ei edellytä paljon näkemistä.
Maailman voi kiertää katsomatta mitään
pitkään
ja hartaasti,
silmä jolla näemme
on tosiasiassa minä

eikä tuo sana ole päässyt tähän
muusta syystä kuin siksi
että siinä on kuusi tavua
ja hyvin pieni joukko erilaisia kirjaimia
joilla ei ole mitään tietoa
itsestään tai paperista
jossa puhutaan kirjoittamisesta
ennen kirjaimia
lavein siveltiminvedoin.
Nyt sijoitan oman tekstini
hänen tekstinsä sisään
ja siirrän lukijaa eteenpäin
kielestä toiseen saman kielen sisällä.
Lokakuun kirkkaudessa taivas tyhjä
ääretön aukko ihmisen yllä
suurin sininen maalaus vai oliko
kaiken alku lapsuudessa
sen jälkeen ei tarvinnut aloittaa
mitään eikä missään
ollut tarkkaa loppua.
Meidän on jälleen palattava
taaksepäin niin kuin runoudessa
jossa aina päädytään
aloittamaan uudestaan yhdestä
ja samasta, siinä
koko onnettomuutemme syy
musta allas sameaa mustaa lietettä
joka heijastaa kaiken
mutta erottaako kukaan
mitä siinä ui, kaikki on liberaalia
ja luvallista, kaikkien on uitava.
Kirjoitus on lähempänä virtaa
ja kuvaa kuvaa joka on
kaikkien muiden edessä ja käy
käsitettäväksi yhdellä katseella.
Paremmin näen kun en näe.
Uskoni silmin teoria valosta
vain hetken pitää paikkansa
kerronko miten nousi aurinko
vähäinen rivi kerrallaan
koko sen ajan jonka kuvittelit
katsovasi kuvaa
kuva onkin katsonut sinua.
Tämä näkemisen kyky, siunattu
valo joka tulee vasemmalta
ja tekee valosta tehdyn kuvan
näkyväksi, miehet
katselemassa kirjainten silkkiä
nuoren naisen reisiä vasten
mangon lehdillä ruokitun pyhän lehmän kusta.
Tästä runosta voisi siirtää montakin tuolia

ja sekä eli tai vai mutta vaan sen tähden siksi siis

on luettava eteenpäin, kellekään
ei makseta kirjainten tuijottamisesta
Olemme siirtyneet uuteen aikaan
ja elämme nyt sitä, ei tule
lauseista taloja
aasista villaa
tarinaa kahdesta lutikasta
pitää katsoa
riittävän pitkään. Väriä olet
vaiko valoa vain
mistä tiedän mikä ääntä
kuka kunkin kuvitusta.
Yö on kirkas, päivä musta
runo laulaa kahdella äänellä
sinä näytät minulle yön värit
ja sininen on uutta musiikkia.
Maailma pyörii tai minä pyörin
kun uusi menee vanhaksi
tiedän taas hengittäväni taas.
Etkö tiedä mistä puhutaan
pese silmäsi millä haluat
katso suoraa huutoa
on laulusi lämmin
on laulusi suvi
minun taiteeni asiayhteydessä
en suunnittele maalaustani
se kehittyy ja kasvaa.
Ennen uutiset matkustivat
hitaasti, nyt on maailma aiheeton
eikä kirjoitusta ole keksitty sitä kuvaamaan.
Kirjoittaa on palikkaleikki
rivi ihmisiä merkillisine luonteineen
siis miksi piirtää maailmaa näkemästään
sellaisena kuin se on
kun voi tehdä muotokuvia kirjaimista.
Mullistusten keskellä on ilta illalta päätettävä
kuinka paljon rakastammekaan elokuvateollisuutta
makupaloja suoraan jääkaapista nautittuna.
Ja koska nyt on yö
tähän kohtaan runoa tulevat tähdet
jotka värisevät rakkaudesta ja toivosta
kunnes tulee aamu ja pimeys on voitettu.
Maailman näkee maailma omilla silmillään
kuten ihminen joka on uniensa jokainen
siis ainut henkilö. Täydellistä kukkaa
voisi etsiä ikänsä eikä elämä olisi mennyt hukkaan.
Alan kirjoittaa runoa näkemästäni unesta
ja kääntää tarkasti toisten valheita.
Välillä poistun huoneesta ja kun palaan
pöydällä on lauluja
siitä mitä Pariisi on päättänyt näyttää
ja jättää kulloinkin näyttämättä.
Teen mikrotason havaintoja
siitä miten värit vaeltavat.
Laitan kaipuuni paperille
ja saatte katsella niitä milloin haluatte.
Kertomus alkaa vailla varmuutta sulkeutuvasta lopusta.
Lomittumalla osaksi tarinaa se muuttuu tarinaa suuremmaksi.
Naturalismin sydämessä takoo hajottamisen runousoppi.
Tarina saa mielellään alkaa hajaannuksesta
mutta voiko se päättyä kaaokseen tai tyhjyyteen.
Siksi trubaduuri tietää ennalta mitä kuoro laulaa.
Se on maailman ääni oman mielen sisällä.
Jokaista kuvaa tulee tarkastella valossa.